Taroteista

 Olen käyttänyt tarot-kortteja jo monien vuosien ajan. Olin hieman päälle parinkymmenen, kun tutustuin ensimmäisen kerran Aleister Crowleyn innoittamaan ja Frieda Harrisin kuvittamaan Thoth-pakkaan. Tarotit luikertelivat elämääni vaivihkaa, eivät niinkään kertarysäyksenä. Aluksi pidin niitä kovin salaperäisinä, vaikeaselkoisina ja ajattelin niissä olevan jonkinlaisia mystisiä taikavoimia. Nyt en enää mystifioi niitä niin paljon, vaan ajattelen pikemminkin, että ne toimivat oman psyykeemme peilinä. 

Minun vuosikorttini tänä vuonna on “Kuu”. Kuu-kortti edustaa intuitiivista puolta meissä. Se edustaa myös varjopuoltamme: alitajuntaamme ja esimerkiksi pelkoja, jotka ovat jääneet elämään meissä. Kortti kehottaa työskentelemään pelkojensa kanssa, jotta ne eivät liikaa vaikuttaisi tulevaisuuteemme. Meidän on hyvä välillä kuunnella intuitiotamme asioista ja ottaa se huomioon järjen lisäksi tehdessämme päätöksiä. Kortista herää myös halu tutustua paremmin luonnon kiertokulkuun ja sen rytmeihin. Naisena sanoisin, että esimerkiksi kuukautiskierron voima on kenties aivan aliarvioitu, tai ehkä tämä patriarkaalinen maailmanjärjestys, joka tuntuu vallitsevan (tästä osoituksena esimerkiksi työelämän tarkoin määritellyt työajat vieläpä vuodenajasta riippumatta, joka mielestäni on hieman hullua, ekstroverttiyden arvostaminen pikemmin kuin introverttiyden, menestyksen ja materian arvostaminen jne.), ei halua sitä tunnustaa. 

Nostin pari päivää sitten Rider-Waite -tarotpakasta kortin “Voima” vastauksena pohdintaani, mitä minun tulisi ottaa huomioon edessäni olevassa uudessa elämänvaiheessa ja millainen suhtautumistapa minun kannattaisi omaksua. Kortti valoi luottamusta omaan rohkeuteeni ja kykyyn selvitä vaikeistakin elämäntilanteista. Ihmisellä on taipumus selviytyä mitä vaikeimmista olosuhteista ja kortti vakuuttaa, että meidän ei tarvitse pelkästään selviytyä, vaan voimme kukoistaa! Sisällämme on valtavasti elämänvoimaa, joka täytyy valjastaa tietoisesti käyttöömme, niin kuin kesyttäisimme villin eläimen. Kuten mainitsinkin, kortti muistuttaa rohkeudesta: rohkeus ei ole sitä, ettei pelkää, vaan sitä, että uskaltaa, vaikka pelkäisi! 

Voima-kortin jälkeen nostin vielä toisen kortin, koska olin utelias, mitä tapahtuu, jos noudatan tämän kortin antamia ohjeita. Sain “Miekkojen lähetin”. Miekkojen lähetti edustaa uusia ideoita, uusia kommunikaation tapoja, uteliaisuutta. Tässä vaiheessa olin jo todella täpinöissäni pakan antamista korteista tällä kertaa, koska olinhan juuri aloittanut tämän blogin kirjoittamisen (uusi kommunikaation muoto) ja aikeissa lähteä tekemään kirjoittaen tehtävästä työstä itselleni yhtä elämäntehtävistäni. Tämä kortti ei olisi voinut tulla parempaan hetkeen! Miekkojen lähetti on viestinviennin vasta-alkaja. Se ehdottomasti rohkaisee kokeilemaan uusia itseilmaisun muotoja ja aloittamaan uusia projekteja. Se muistuttaa olemaan avoin maailmalle ja katsomaan joka hetkeä pitäen mielessä, mitä tästä uudesta kokemuksesta voisi oppia. 

Puhutaanpa näin aamupäivän piristykseksi kuolemasta

 Yksi ensimmäisistä asioista, joita mietin heti herättyäni tänä aamuna, oli eutanasia. Kuulostaa varmaankin aika pahalta. Mietin asiaa kuitenkin aika neutraalissa mielentilassa. Koska edellisinä iltoina olemme puolisoni kanssa tuijotelleet Perjantai-jaksoja, eilen ohjelmistoon sattui jakso nimeltä “Mitä on hyvä kuolema?”, jossa aihetta käsiteltiin. Ohjelma oli melkoisen järkyttävää katsottavaa tällaiselle milleniaalille, jolta kuolema ja sairaus ovat suurelta osin pidetty piilossa koko elämän ajan. En ole koskaan nähnyt kenenkään kuolevan (jos lukuun ei oteta eläimiä, yleensä puhun myös eläimistä muodossa “hän”), enkä ole nähnyt kuollutta ihmistä kuin kerran. Emme edes mennet katsomaan omaa äitiäni, kun hän oli kuollut. Isä ajatteli tuolloin, että olisi parempi meille kaikille jos äidistä jää mieliimme elävä kuva. Olen osittain samaa mieltä. Toisaalta se, etten nähnyt äitiäni kuolleena, loi äidin kuoleman ylle ihmeellisen mystisyyden verhon. Voi olla, että asia oli vaikeampi käsittää silloin senkin takia, etten saanut varmistusta sille, että hän oli todella kuollut. Jos olisin nähnyt sen omin silmin: tuossa hän nyt on, kuolleena, olisiko tapahtuma ollut helpompi sisäistää? Vaikea sanoa. Joka tapauksessa, nuoruudessani oli hetkiä, jolloin minulle tuli ajatuksia siitä, että mitä jos äiti ei olekaan kuollut, jos hän halusikin vain lähteä meidän luotamme pois ja elää jossakin muualla yhä. Oli miten oli, olisiko se muuttanut asiaa miksikään - hän ei ollut enää meidän kanssamme. 

Elämä on niin siloiteltua nykyään päälle päin. Emme näe nykyisin myöskään (ihmisten) syntymää, jos kyseessä ei ole oma lapsi tai et satu olemaan kätilö tai lääkäri. En toisaalta tiedä, miten synnytys on hoidettu ennen vanhaan, mutta jos ajatellaan, että synnytys on tapahtunut tavanomaisesti saunassa (jos joku tietää asiasta paremmin, saa valaista!), niin eipä sellaiseenkaan paikkaan kokonaista katsomollista kannustusjoukkoja mahdu. 

Sairaudesta itselläni on sen verran kokemusta työni kautta, että voin sanoa kohdanneeni sairautta jonkin verran. On ollut hyvä, että olen päässyt kohtaamaan eri asteisesti vammautuneita tai sairaita ihmisiä, sillä se on opettanut minua arvostamaan terveyttä ja elämää sekä laajentanut käsitystäni elämästä, mutta se on ollut myös rankkaa. Kaikista rankinta on katsella vierestä, kun toisen kunto huononee, eikä voi kuin – niin, mitä siinä voi tehdä? Olla läsnä ja auttaa niissä asioissa, joissa voi. Eräs työsuhteeni pari vuotta sitten päättyi työnantajani (siis avustettavani) kuolemaan. Hän oli yrittänyt soittaa edellisenä iltana ennen kuolemaansa: hän soitteli välillä minulle, vaikka olin vapaalla, enkä usein vastannut, koska hänellä ei yleensä ollut mitään “tärkeää” asiaa. Hän halusi vain jutella. Mielessäni kävi, että olisinpa silloin vastannut, vaikka lopputulos olisi kuitenkin ollut sama. 

“Elämä on kuolemista”, näinhän Juice Leskinenkin kirjoitti. Palaan vielä tuohon Perjantai-jaksoon “Mitä on hyvä kuolema?” Mielestäni kuolema ei ole hyvä eikä huono. Se on vain kuolema. Elämä ennen sitä voidaan käsittää hyvänä tai huonona, mutta kuolema on aina sama: elämän päätepiste (tai jos en haluaa ajatella esimerkiksi pilkuksi tai joksikin muuksi välimerkiksi, niin mikäs siinä), joka ei käsittele ketään toista eriarvoisempana kuin toista. 

Toivotan elämäntäyteistä seuraavaa hetkeä jokaiselle, joka jaksoi lukea tämän raskaan tekstin loppuun asti!

Unelmista ja tunteista

 Olen surullinen. Suren vielä toteutumattomia unelmiani. Eikö olekin hassua, että suree jotakin, mitä ei ole vielä edes tapahtunut? Oikeastaan aika typerää, mutta tunteissa ei silti ole mitään typerää. Tunteet näyttävät meille suuntaa elämässä, yksikään tunne ei ole turha. Surustani toteutumattomia unelmiani kohtaan voin siis päätellä, että minun kannattaa tavoitella niitä. Jos en edes yritä, se jää varmasti vaivaamaan. En halua ajatella vanhana (jos saan elää vanhaksi, koskaan ei tiedä), että kunpa olisin edes kokeillut, mutta en tehnyt sitä, koska esimerkiksi pelkäsin epäonnistumista liikaa. Tähän asti olen enimmäkseen ajatellut, että en kuitenkaan onnistu, nytkin on tarpeeksi hyvä, mitä minun kannattaisi enää tavoitella? Vanhemmat ihmiset kuitenkin puhuvat paljon siitä, kuinka nuorena kannattaa kokeilla paljon erilaisia asioita. Tänäänkin, kun ilmoitin naapurilleni (joka on myös vuokranantajani), että muutan pois opiskelujen vuoksi, hän sanoi vain, että onpa hyvä, koska nuorenahan sitä kannattaa opiskella.  

“Nuorena on vitsa väännettävä” -sananlasku tuli mieleeni. Pohdimme sitä puolisoni kanssa. Mitä se on oikein alun perin mahtanut tarkoittaa? Mitä vitsan vääntämiseen tarvitsee? Ehkä siihen tarvitaan sopivasti voimaa ja ainakin näppäryyttä. Ehkä vanhemmiten näppäryys on yksi asioista, joka saattaa vähetä ihmisessä. “Täytyy takoa kun rauta on kuumaa” on toinen klassinen sananlasku, jota kuulee vieläkin toisinaan jonkun sanovan. Vaikuttaa siltä, että minulle se on kuumaa nyt. Mistä sen tietää? Voisiko olla kysymys suurelta osin siitä, että päättää niin, päättää toimia juuri nyt? “Nytten kun” -maailmankatsomus saattaa olla hedelmällisempi kuin “sitten kun” -elämänfilosofia. Monet ihmiset painottavat hetkessä elämisen tärkeyttä. Katsoin äskettäin Perjantai-jakson (löytyy Yle Areenasta), jossa oli vieraana Tommy Hellsten. Kyseisen jakson teemana oli kärsimys ja vastoinkäymiset. Hellsten kertoi siinä muun muassa vaimonsa menettämisestä verenmyrkytykseen. Moni jäisi varmasti vuosikausiksi tai ehkä jopa koko loppuelämäksi kiinni suruun ja saattaisi katkeroitua, mutta Hellsten ei ollut katkeroitunut, vaikka varmasti hänkin oli surrut valtavasti ja kenties suree yhä. Hän oli kuitenkin saanut rauhan asian kanssa ja painotti, että kyseessä on oma valinta. Hän oli valinnut avoimesti ottaa vastaan sen, mitä vastaan tuleekin (tässä tapauksessa hyväksyä vaimonsa kuolema) ja hyväksynnän kautta kokea tämä hetki, millainen ikinä se sitten onkaan. 

Monet toisaalta elävät jatkuvassa vastustamisen tilassa. Itsekin olen kokenut elämässäni paljon vastustusta: olen itse vastustanut paljon kaikkea mahdollista, mitä eteen on tullut. Tunnen ihmisiä, jotka sanovat kaikelle lähes kaikelle “ei”, jopa niin tavan takaa, että siitä on tullut melkeinpä karikatyyristä ja sivullisen korvaan naurettavan kuuloista. Ymmärrän kuitenkin myös heidän lähtökohtiaan, koska itsekin olen toisinaan aivan samassa jamassa, jolloin tekisi mieli työntää koko maailma luotaan ja huutaa “EI!” Ehkä vastustamistakaan ei pidä liikaa vastustaa, mutta pitää huomata se, ehkä tarkastella sitä hetki ja sitten hellittää siitä ote. Ihan niin kuin kaikkien muidenkin tunteiden kohdalla olisi terveellistä toimia. 

Nyt, kun tarkastelen itseäni, en ole enää lainkaan surullinen. Olen toiveikas ja suhteellisen tyyni, vaikka pieni epävarmuuden häivähdys tuntuu myös olevan mukana. Se tuntuu olevan siellä lähes aina. Annan sen olla.

Mitä ihmiset tekevät

 

Mietin tänään, mitä ihmiset tapaavat tyypillisesti tehdä vapaa-ajallaan ja ylipäätään ajallaan. Istuin keittiön pöydän ääressä syömässä, kun naapurini tien toiselta puolelta tulivat kotiin töistä ja joutuivat heti lapioimisurakkaan, sen verran lunta oli satanut heidän töissä ollessaan.

Töistä töihin, puolisoni sanoi. Niinpä, minä ajattelin ja mietin, mitä itse olin saanut aikaan samaisena päivänä. Nukuin suhteellisen pitkään, kello soi yhdeksältä, panin kahvin tippumaan ja nousin puoli kymmeneltä seuraavan kerran nauttimaan aamukahvia (joka ei itse asiassa ole viime aikoina maistunut minulle kovinkaan hyvin, sen vaikutus on tuntunut taas viime päivinä melkein liian voimakkaalta). Sen jälkeen ulkoilutimme koirat. Täytyy tunnustaa, että sitten lepäilin hieman. Seuraavaksi kuitenkin päätin aktivoitua ja pidin pienen päiväjumppatuokion, joka saattoi ehkä nostaa mielialaani ja päätin tarttua erääseen urakkaan, joka on ollut tekemättömänä pitkään: lajittelimme kaapeissamme lojuvat muovirasiat siten, että niille löytyi kansi, järjestelimme ne ja parittomat heitimme muovinkeräykseen. Tuon projektin jälkeen tuntui hyvältä, sillä se oli vaivannut mieltäni jonkin aikaa. Muutenkin ennen lähestyvää muuttoa olen ajatellut aloittaa hyvissä ajoin (eli jo nyt) järjestely- ja siivousurakan. Googlailin parhaita tapoja puhdistaa esimerkiksi liesi ja wc-pytty. Parhaita puhdistusaineita vaikuttavat ohjeiden mukaan olevan etikka ja sooda - hyvä juttu, sillä molempia löytyy kotoa jo valmiiksi! 

Muovilajittelu-uurastuksen jälkeen oli taas aika ulkoiluttaa koirat ja sitten olinkin ruokapöydässä katselemassa lapioivia naapureitani. Pohdin, mitähän he tykkäävät tehdä vapaa-aikanaan. Minulla on sellainen käsitys, että naapurin mies on musiikki-ihmisiä ja soittaa ehkä sähkökitaraa. Rouvasta ei ole aavistustakaan. Katsovatkohan he ehkä televisiota? Se taitaa olla melkoisen suosittu vapaa-ajan “aktiviteetti” (vai pitäisikö sanoa passiviteetti). Onkohan rouvalla taiteellisia harrastuksia, jos puolisolla on musiikillisia taipumuksia?

Naapureitani katsellessa minulle tuli kieltämättä hieman syyllinen olo ja hiukan alemmuudentunnetta. Siksi päätinkin ottaa läppärin syliini ja alkaa kirjoittaa. Mietin, pitäisikö minun alkaa leikkiä, että kirjoitan päivittäin työkseni. Ensimmäinen asia aamulla kahvikupposen kanssa olisi kirjoittaa – ajatus tuntuu hyvältä, mutta tiedäpä sitten millaista se käytännössä olisi, kun asiaan olisi rutinoitunut.

Millaisia vapaa-ajanviettotapoja blogien lukijoilla mahtaa olla? Tai mitä teette ylipäätään elämässänne? Kertokaa vapaasti, jos siltä tuntuu!

Kuka täällä?

 Edellisestä kirjoituksestani on noin kolme ja puoli vuotta ja tänään sain taas inspiraation herästellä tätä blogia henkiin. Kirjoittamisesta on tullut mielikuvissani intohimoni, vaikken todellisuudessa ole harjoittanut sitä viime aikoina paljoakaan. Nyt on aika kokeilla, miltä aktiivinen kirjoittaminen tuntuisi. Kolme ja puoli vuotta on kuitenkin pitkä aika, tai ainakin se on tuntunut siltä. Tavallaan.

Jos aloittaisin vaikka esittelemällä itseäni hieman. Olen nyt 28-vuotias ambivertti seikkailija. En ole aivan varma, mitä tarkoitan "seikkailijalla", ehkä se tarkoittaa jotakin sellaista kuin että pidän matkustelusta ja olen perin levoton sielu. Ensi kuun lopulla minua odottaa muutto uuteen kaupunkiin, olenkin nykyisessä asuinpaikassani viihtynyt peräti vuoden ja seitsemän kuukautta. Se on minulle ennätys siitä lähtien, kun muutin lapsuudenkodistani. Sen jälkeen olen muuttanut 12 kertaa, tuleva on siis 13. Enkö osaa asettua? En ajattele, että minun pitäisi vielä tällä iällä asettua aloilleni. Haluan kokeilla erilaisia asioita, uusia juttuja - enkä ole vielä löytänyt sitä Omaa Juttuani, josta monet puhuvat.

Meikämarenki tässä hei!

Viime vuosina olen kokeillut osa-aikatyön tekemistä. Olen työskennellyt henkilökohtaisena avustajana. Viime jouluna koin kuitenkin jaksamisessani romahduksen. Minulla ei ole ikinä ollut niin raskasta joulua. Elimistöni oli sekaisin stressistä: joulun aikana useille taitaa olla tyypillistä kasvattaa vähän vatsaa, mutta minä kadotin omani. Minulla oli univaikeuksia ja lopulta minulla oli niin paha olo, että harkitsin sairaalaan lähtöä. Onneksi kuitenkin riitti, että sain varattua ajan lääkärille ja sen seurauksena sairauslomaa, joka virallisesti jatkuu yhä - silti olen tehnyt osittain töitä, koska olen ajatellut, ettei täysi kotiin jumiutuminenkaan tekisi hyvää. Joka tapauksessa nyt tulevan muuton johdosta olen irtisanoutumassa täysin avustajan tehtävistä ja toivoakseni keksin jotakin muuta tekemistä.

Aion hakeutua opiskelemaan journalistiikkaa tai media-alaa. Pessimisti minussa kysyy, että mitähän siitäkin tulee! Sitä ei voi tietää, jos ei kokeile. Opintojakin ajatellen oli siis korkea aika aloittaa blogin kirjoittaminen. Miten kirjoittajaksi tullaan, jos ei kirjoittamalla?