Yksi ensimmäisistä asioista, joita mietin heti herättyäni tänä aamuna, oli eutanasia. Kuulostaa varmaankin aika pahalta. Mietin asiaa kuitenkin aika neutraalissa mielentilassa. Koska edellisinä iltoina olemme puolisoni kanssa tuijotelleet Perjantai-jaksoja, eilen ohjelmistoon sattui jakso nimeltä “Mitä on hyvä kuolema?”, jossa aihetta käsiteltiin. Ohjelma oli melkoisen järkyttävää katsottavaa tällaiselle milleniaalille, jolta kuolema ja sairaus ovat suurelta osin pidetty piilossa koko elämän ajan. En ole koskaan nähnyt kenenkään kuolevan (jos lukuun ei oteta eläimiä, yleensä puhun myös eläimistä muodossa “hän”), enkä ole nähnyt kuollutta ihmistä kuin kerran. Emme edes mennet katsomaan omaa äitiäni, kun hän oli kuollut. Isä ajatteli tuolloin, että olisi parempi meille kaikille jos äidistä jää mieliimme elävä kuva. Olen osittain samaa mieltä. Toisaalta se, etten nähnyt äitiäni kuolleena, loi äidin kuoleman ylle ihmeellisen mystisyyden verhon. Voi olla, että asia oli vaikeampi käsittää silloin senkin takia, etten saanut varmistusta sille, että hän oli todella kuollut. Jos olisin nähnyt sen omin silmin: tuossa hän nyt on, kuolleena, olisiko tapahtuma ollut helpompi sisäistää? Vaikea sanoa. Joka tapauksessa, nuoruudessani oli hetkiä, jolloin minulle tuli ajatuksia siitä, että mitä jos äiti ei olekaan kuollut, jos hän halusikin vain lähteä meidän luotamme pois ja elää jossakin muualla yhä. Oli miten oli, olisiko se muuttanut asiaa miksikään - hän ei ollut enää meidän kanssamme.
Elämä on niin siloiteltua nykyään päälle päin. Emme näe nykyisin myöskään (ihmisten) syntymää, jos kyseessä ei ole oma lapsi tai et satu olemaan kätilö tai lääkäri. En toisaalta tiedä, miten synnytys on hoidettu ennen vanhaan, mutta jos ajatellaan, että synnytys on tapahtunut tavanomaisesti saunassa (jos joku tietää asiasta paremmin, saa valaista!), niin eipä sellaiseenkaan paikkaan kokonaista katsomollista kannustusjoukkoja mahdu.
Sairaudesta
itselläni on sen verran kokemusta työni kautta, että voin sanoa
kohdanneeni sairautta jonkin verran. On ollut hyvä, että olen päässyt
kohtaamaan eri asteisesti vammautuneita tai sairaita ihmisiä, sillä se
on opettanut minua arvostamaan terveyttä ja elämää sekä laajentanut
käsitystäni elämästä, mutta se on ollut myös rankkaa. Kaikista rankinta
on katsella vierestä, kun toisen kunto huononee, eikä voi kuin – niin,
mitä siinä voi tehdä? Olla läsnä ja auttaa niissä asioissa, joissa voi.
Eräs työsuhteeni pari vuotta sitten päättyi työnantajani (siis
avustettavani) kuolemaan. Hän oli yrittänyt soittaa edellisenä iltana
ennen kuolemaansa: hän soitteli välillä minulle, vaikka olin vapaalla,
enkä usein vastannut, koska hänellä ei yleensä ollut mitään “tärkeää”
asiaa. Hän halusi vain jutella. Mielessäni kävi, että olisinpa silloin
vastannut, vaikka lopputulos olisi kuitenkin ollut sama.
“Elämä on kuolemista”, näinhän Juice Leskinenkin kirjoitti. Palaan vielä tuohon Perjantai-jaksoon “Mitä on hyvä kuolema?” Mielestäni kuolema ei ole hyvä eikä huono. Se on vain kuolema. Elämä ennen sitä voidaan käsittää hyvänä tai huonona, mutta kuolema on aina sama: elämän päätepiste (tai jos en haluaa ajatella esimerkiksi pilkuksi tai joksikin muuksi välimerkiksi, niin mikäs siinä), joka ei käsittele ketään toista eriarvoisempana kuin toista.
Toivotan elämäntäyteistä seuraavaa hetkeä jokaiselle, joka jaksoi lukea tämän raskaan tekstin loppuun asti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti