Riittämättömyydestä

 Tänään olen kokenut paljon riittämättömyyttä. Ehkä stressi tulevasta muutosta laukaisee paljon muitakin negatiivisia tunteita ja olotiloja. Olin lähdössä päivälenkille ja pohdin, pitäisikö mennä kävellen vai juosten. Oli voimaton olo ja ajattelin, että on parempi kävellä, vaikka mieli haluaisikin juosta. Aloin ajattelemaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka touhuavat aina aamusta iltaan jotakin, saaden aikaan niin paljon kaikkea, mitä en ole itse ikinä saanut. Tunnen tällaisia ihmisiä ja ihmettelen, miten he pystyvät siihen. Minulla on sellainen mielikuva, että he vain painavat menemään, joko eivät ikinä väsy tai eivät välitä väsymyksestä. Nämä ajatukset saivat minut ahdistumaan niin pahoin, että itkin koko kävelylenkin ajan. Tunsin itseni kerta kaikkiaan huonoksi, kun jaksoin hädin tuskin tehdä kävelylenkin - siihenhän nyt pystyy lapsikin. Olenko minä tosiaan niin paljon huonompi kuin ne aikaansaavat, virkeät ja kaiken aikaa aktiiviset ihmiset? Miksi?! 

Kun tulin kotiin, menin peiton alle itkemään. Yritin olla itselleni armollinen ja ajatella, että minusta saa tuntua juuri tältä, vaikka ehkä ajatus, joka tunteen aiheutti, olikin vääristynyt. Kyllähän kaikki joskus väsyvät. Ja ne ihmiset, jotka paahtavat hommia vähintään 16 tuntia päivässä, ponnistelevat TODELLA kovasti. Ainakin aluksi. Mutta ehkä kaikkeen tottuu ja asioista tulee helpompia, kun vain ylittää itsensä kerta toisensa jälkeen. 

Myöhemmin päivällä päätin lähteä uudestaan ulos, tällä kertaa juoksulenkille. Samat ajatukset pyörivät yhä päässäni, mutta yritin keskittyä suoritukseen ja teinkin suunnittelemani 4,5 kilometrin lenkin. Matkalla ajattelin, että miksi minä en pysty juoksemaan kymmentä, kahtakymmentä tai viittäkymmentä kilometriä, jos joku muukin pystyy? Tällä kertaa tyydyin kuitenkin vähempään ja kotiin saapuessani olinkin jo niin väsynyt, että ajatuksenikin olivat rauhoittuneet. Minä sentään juoksin. 

Eihän minun tarvitse riittää kenellekään muulle kuin itselleni, silti tuntuu, etten riitä itsellenikään. Se on raskasta. Totuus kuitenkin on, että jos vertaa itseään muihin, löytyy aina joku jossakin asiassa parempi, kuin mitä itse on. Paras olisi verrata itseään itseensä. Kilpailla itsensä kanssa. Olen väsynyt kilpailemaan muiden kanssa, samalla kuitenkin osa minusta haluaa sitä silti. Emme ehkä voi poistaa itsestämme kokonaan sitä osaa, joka tahtoo verrata itseään toisiin. Tärkeintä olisi kuitenkin muistaa olla itseään kohtaan lempeä ja kannustava, ei vähätellä itseään. Mikäli katsoo jotakuta ylöspäin, ei pidä silti katsoa itseään tai joitakin toisia alaspäin: voi pyrkiä samaan, kuin joku, jota ihailee, kunhan osaisi tehdä sen terveellä tavalla, ehkä suhtautua kilpailuun jopa leikkimielisesti. Mitä sitten, jos joku onkin sinua jossakin asiassa parempi? Kuten aiemmin totesin, heitä löytyy aina. Silti sinä voit ponnistella ollaksesi joka hetki parempi versio itsestäsi verrattuna menneeseen itseesi – tai ainakin voit valita olla aina hieman myötätuntoisempi itseäsi kohtaan! 

Kuinka puhut itsestäsi?

Tänään minua on askarruttanut itsensä haukkumisen ilmiö. En ole ennen ajatellut asiaa näin syvällisesti, kuin mitä aion nyt aiheeseen pureutua. Törmäsin tänään (ja kun asiaa tarkemmin ajattelee, törmää mahdollisesti lähes joka päivä) ihmiseen, joka väheksyi ulkonäköään ääneen muille. Tässä tapauksessa jutun juju vaikutti olevan se, että hän halusi kehuja. En voi tietenkään olla täysin varma, oliko se todella mitä hän halusi, mutta sain vahvasti sellaisen vaikutelman. Minulle tuli mieleen, kun Antti Holma kertoi “Auta, Antti” -podcastissaan olleensa 13-vuotiaana Sonkajärven savenvalantakurssilla. Hän oli dreijannut yhtä ainokaista työtään koko kurssin ajan, kun vanhemmat rouvashenkilöt olivat luoneet monikymmenosaisia astiastoja ja kurssin lopuksi arvostelivat töitänsä osallistujien kesken: “no en minä nyt tiiä tuliko näistä mittään, mitenkä onko tuo ykskii ihan vino, en minä nyt oikein oo tyytyväinen”, johon kaikkien kuului vastata: “aivan upeita, kerrassaan hienoimpia mitä täällä on ikinä nähty” - ja Holma ajatteli tällaista dialogia käyvien olevan aivan sekopäitä. Tällä tavalla ulkoapäin moinen käytös kuulostaakin melko järjettömältä, ainakin omasta mielestäni. Usein ihminen kuitenkin kaipaa tunnustusta. Itsensä parjaaminen saattaa olla tehokas keino sen saamisessa. Pelkkä kysymys: “mitä mieltä olette tästä?” tai toteamus “mielestäni onnistuin hyvin” ei välttämättä kirvoita muilta sellaista palautetta, mitä haluaa kuulla.  

Jatkuva sisäinen negatiivinen palaute itseä kohtaan on kuitenkin omiaan syömään itseluottamusta ja –tuntoa. Auttaako ulkoa tuleva, väkisin “lypsetty” positiivinen kommentointi todella vahvistamaan niitä? Minä uskon, että ei. Itsetunto sen sijaan saattaa vain heikentyä, mikäli se on riippuvainen ulkoisesta palautteesta. Ajatellaanpa, että ihminen on tottunut siihen, että hän saa jatkuvasti muilta tunnustusta, vaikka itse jatkuvasti epäilee itseään. Jonakin päivänä tunnustusta ei tulekaan. “Nyt minä olen TODELLA mokannut! Olin aivan oikeassa koko ajan, minusta ei ole mihinkään, epäonnistun aina!” - tällaiset saattaisivat olla ihmisen ajatukset kuvitellussa tilanteessa.
 

Itse olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, millä tavoin puhun itsestäni muille ja itselleni ajatuksissani. Miksei itselleen voisi puhua niin kuin puhuu hyvälle ystävälle? Ystävälle on tärkeää olla rehellinen, mutta ei kukaan kuitenkaan halua olla ystävälleen ilkeä. Kysymys kuuluu, haluaako olla itselleen hyvä ystävä, haluaako hyvän suhteen itseensä. Jos haluaa, on parasta kohdella itseään hyvin, ihan ajatuksista alkaen, sillä ajatukset luovat todellisuutta. Aina ennen tekoa on ajatus. Ajatukset valmistavat kehoa toimimaan tietyllä tavalla ja vaikuttavat suoraan tunteisiimme. Jokainen on varmasti kokenut, kuinka esimerkiksi pelkästään ajattelemalla jotakin suututtavaa asiaa tulee vihaiseksi tai ainakin ärtyneeksi. Keho seuraa ajatusta ja ajatuksen synnyttämää tunnetta. Jos siis ajattelee jatkuvasti olevansa huono jossakin, koko keho todella tuntee niin ja siten ajatus tuleekin toteen. Voi olla toki vaikea alkaa yhtäkkiä uskoa vastoin pinttyneitä ajatusmallejaan. Pelkkä positiivinen ajattelu ei auta, jos mieli kuitenkin huikkaa jokaisen ajatusvääristymän korjausyrityksen päälle “en usko tähän”. Kaiken voi kuitenkin kyseenalaistaa, joten ajatusvääristymällekin voi sanoa: “en usko tähän enää”.  

Yritän itse välttää ajattelemasta itsestäni adjektiivein. Olen pitkään jotakuinkin vakaasti uskonut olevani suhteellisen epäviehättävä, mutta asia ei korjaannu yrittämällä ajatella “olen viehättävä”, jos en usko siihen - siispä, kun huomaan ajattelevani olevani epäviehättävä, sanon itselleni, että enpäs ole. Minä vain olen.