Kuinka puhut itsestäsi?

Tänään minua on askarruttanut itsensä haukkumisen ilmiö. En ole ennen ajatellut asiaa näin syvällisesti, kuin mitä aion nyt aiheeseen pureutua. Törmäsin tänään (ja kun asiaa tarkemmin ajattelee, törmää mahdollisesti lähes joka päivä) ihmiseen, joka väheksyi ulkonäköään ääneen muille. Tässä tapauksessa jutun juju vaikutti olevan se, että hän halusi kehuja. En voi tietenkään olla täysin varma, oliko se todella mitä hän halusi, mutta sain vahvasti sellaisen vaikutelman. Minulle tuli mieleen, kun Antti Holma kertoi “Auta, Antti” -podcastissaan olleensa 13-vuotiaana Sonkajärven savenvalantakurssilla. Hän oli dreijannut yhtä ainokaista työtään koko kurssin ajan, kun vanhemmat rouvashenkilöt olivat luoneet monikymmenosaisia astiastoja ja kurssin lopuksi arvostelivat töitänsä osallistujien kesken: “no en minä nyt tiiä tuliko näistä mittään, mitenkä onko tuo ykskii ihan vino, en minä nyt oikein oo tyytyväinen”, johon kaikkien kuului vastata: “aivan upeita, kerrassaan hienoimpia mitä täällä on ikinä nähty” - ja Holma ajatteli tällaista dialogia käyvien olevan aivan sekopäitä. Tällä tavalla ulkoapäin moinen käytös kuulostaakin melko järjettömältä, ainakin omasta mielestäni. Usein ihminen kuitenkin kaipaa tunnustusta. Itsensä parjaaminen saattaa olla tehokas keino sen saamisessa. Pelkkä kysymys: “mitä mieltä olette tästä?” tai toteamus “mielestäni onnistuin hyvin” ei välttämättä kirvoita muilta sellaista palautetta, mitä haluaa kuulla.  

Jatkuva sisäinen negatiivinen palaute itseä kohtaan on kuitenkin omiaan syömään itseluottamusta ja –tuntoa. Auttaako ulkoa tuleva, väkisin “lypsetty” positiivinen kommentointi todella vahvistamaan niitä? Minä uskon, että ei. Itsetunto sen sijaan saattaa vain heikentyä, mikäli se on riippuvainen ulkoisesta palautteesta. Ajatellaanpa, että ihminen on tottunut siihen, että hän saa jatkuvasti muilta tunnustusta, vaikka itse jatkuvasti epäilee itseään. Jonakin päivänä tunnustusta ei tulekaan. “Nyt minä olen TODELLA mokannut! Olin aivan oikeassa koko ajan, minusta ei ole mihinkään, epäonnistun aina!” - tällaiset saattaisivat olla ihmisen ajatukset kuvitellussa tilanteessa.
 

Itse olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, millä tavoin puhun itsestäni muille ja itselleni ajatuksissani. Miksei itselleen voisi puhua niin kuin puhuu hyvälle ystävälle? Ystävälle on tärkeää olla rehellinen, mutta ei kukaan kuitenkaan halua olla ystävälleen ilkeä. Kysymys kuuluu, haluaako olla itselleen hyvä ystävä, haluaako hyvän suhteen itseensä. Jos haluaa, on parasta kohdella itseään hyvin, ihan ajatuksista alkaen, sillä ajatukset luovat todellisuutta. Aina ennen tekoa on ajatus. Ajatukset valmistavat kehoa toimimaan tietyllä tavalla ja vaikuttavat suoraan tunteisiimme. Jokainen on varmasti kokenut, kuinka esimerkiksi pelkästään ajattelemalla jotakin suututtavaa asiaa tulee vihaiseksi tai ainakin ärtyneeksi. Keho seuraa ajatusta ja ajatuksen synnyttämää tunnetta. Jos siis ajattelee jatkuvasti olevansa huono jossakin, koko keho todella tuntee niin ja siten ajatus tuleekin toteen. Voi olla toki vaikea alkaa yhtäkkiä uskoa vastoin pinttyneitä ajatusmallejaan. Pelkkä positiivinen ajattelu ei auta, jos mieli kuitenkin huikkaa jokaisen ajatusvääristymän korjausyrityksen päälle “en usko tähän”. Kaiken voi kuitenkin kyseenalaistaa, joten ajatusvääristymällekin voi sanoa: “en usko tähän enää”.  

Yritän itse välttää ajattelemasta itsestäni adjektiivein. Olen pitkään jotakuinkin vakaasti uskonut olevani suhteellisen epäviehättävä, mutta asia ei korjaannu yrittämällä ajatella “olen viehättävä”, jos en usko siihen - siispä, kun huomaan ajattelevani olevani epäviehättävä, sanon itselleni, että enpäs ole. Minä vain olen.