Tarot-vuosikortti ja tunnetarpeet

Tarot-vuosikorttini 2021 on Erakko. Se tuntuukin kovin vahvalta ja puhuttelevalta kortilta juuri nyt. Se kehottaa tutkailemaan itseään, kenties vetäytymään, kääntymään sisäänpäin ja itsenäistymään. Olen ollut elämästäni suuren osan hyvin sisäänpäinkääntynyt ja vetäytyvä, mutta en silti ole ollut itsenäinen. Itse asiassa tunnustan, että olen ollut kovin läheisriippuvainen. Olen viettänyt vain vähän aikaa yksikseni, vaikka toisaalta olen ollut pitkään tunnetasolla yksinäinen. En ole oikeasti osannut päästää ihmisiä lähelleni ja avautua heille, mutta olen silti ripustautunut heihin ja asettanut odotuksia, että joku pitäisi minusta huolen tai "pelastaisi" minut. Masentuneena muistan miettineeni: "miksei kukaan auta". Kas, kun pyytämättä ei välttämättä kukaan osaa auttaa. Jos ei itsekään tiedä, mitä kaipaa, mitä tarvitsee, miten kukaan muukaan voi tietää? Tätä varten on tutkittava itseään, pysähdyttävä kuuntelemaan itseään. Itse olen pitkään sivuuttanut itseni, en ole oikeasti ottanut huomioon, mitä milloinkin tunnen tarvitsevani, vaan yrittänyt hiljentää tunteitani ja tuntemuksiani siten, että en ole lopulta enää osannut tulkita kehoni viestejä ja tunteitani.

Pysyminen tietoisena siitä, mitä itsessä tapahtuu, vaatii jatkuvaa työtä. Tietoinen mieli voisi kokeilla suhtautuvansa itseen, kuin lapseen, joka tarvitsee huolenpitoa. Kehon tuntemukset ja niistä seuraavat tunteet kertovat lapselle, mitä hän kulloinkin kaipaa ja pieni lapsi myös osaa osoittaa tunteensa suoraan. Lapsen taajuudelle tarkkaan virittynyt huolenpitäjä tulkitsee tunneilmaisun ja vastaa lapsen tarpeisiin. Toki meillä on aikuisena kenties enemmän tarpeita, kuin pienellä lapsella, ainakin sillä tasolla, että aikuinen mielemme kaipaa eri tasoisia virikkeitä, kuin lapsen mieli, mutta tässä yhteydessä puhun ensisijaisesti kehon tarpeista ja tunnetarpeista. Tunnetarpeet tarkoittavat esimerkiksi halua tulla hyväksytyksi, rakastetuksi, arvostetuksi, hoivatuksi ja halua kokea turvallisuutta, jatkuvuutta, toveruutta - kaikkea sitä vuorovaikutuksellista, mistä ihminen kokee hyvää oloa.

Olen paljon miettinyt viime aikoina, kuinka pitkälle ihminen voi täyttää itse näitä tarpeita itsessään. Kuinka kauas riittää, että rakastan, arvostan, kunnioitan itseäni, hyväksyn itseni ja koen olevani turvassa itsessäni? Tätä asiaa olen kiinnostunut tutkimaan minussa juuri nyt. Huomaan jatkuvasti yksin ollessani, että kaipaisin sitä, tätä ja tuota toiselta ihmiseltä (en keneltä tahansa, mutta rakkaalta sellaiselta) ja ajaudun helposti paikkaamaan tuota tarvetta jollakin sijaistoiminnalla, esimerkiksi syömisellä tai puhelimen selaamisella. Riittäisikö silloin, jos pysähtyisin kuuntelemaan, miltä sillä hetkellä tuntuu, tunnistaa tunne, antaa sille tilaa ja mahdollisuus tulla koetuksi ja sen jälkeen päättää, toimiiko tunteen mukaan vai ei? Onhan toki eri asia esimerkiksi hoivan ja hellyyden tarpeeseen liittyen tulla kosketetuksi, kuin koskettaa itseään. Minusta tuntuu, että minulla on henkilökohtaisesti ainakin paljon tarvetta tulla hoivatuksi. Yhteenkuulumista ja toveruutta muihin ei ole myöskään helppoa kokea yksinään. 

Jos tästä herää ajatuksia, olisi mukava kuulla niistä kommenteissa!

Masennuksesta

 Kirjoittaminen, tai oikeastaan melkein kaikki tekeminen, on tuntunut viime aikoina hankalalta ja työläältä. Nyt kuitenkin ei tuntunut liian pakottamiselta tarttua toimeen tämän asian kanssa. Olen ollut jonkin verran väsynyt viime aikoina ja tehnyt lähinnä pakollisia asioita. 

Puhuin masennuksesta erään tuttavani kanssa äskettäin. Tokaisin, että sain omani perinnöksi äidiltäni. Lause hieman huvittikin minua, mutta samalla tulin surullisen tietoiseksi siitä, miten totta se onkaan. Opin samat selviytymiskeinot, joita äitini käytti: kun on vaikeaa, mennään peiton alle makaamaan niin kauaksi aikaa, että olo helpottuu. Äidilläni oli toki fyysisestikin jaksamisongelmia, mutta mietin vain, kuinka paljon fyysiset ja henkiset ongelmat ovatkaan kytköksissä toisiinsa? Ehkäpä enemmän kuin arvaammekaan. Mitäpä jos kaikki fyysisetkin sairaudet ovat vain seurausta henkisestä pahasta olosta, esimerkiksi huomiotta jätetyistä tunteista, joista haluaisi päästä eroon? Tämä aihe ansaitsisi kokonaan oman kirjoituksensa, tai ehkä kokonaisen kirjan. Sellaisia toki on jo olemassakin. 

Minulle ei lapsena paljonkaan opetettu tunnesäätelyä. Tuttavani, jonka kanssa puhuin näistä aiheista, pohti, että kenelle niitä on muka opetettu. Minä en tiedä, mutta miksi toiset näyttävät hallitsevan tunteensa paremmin? Voivatko tunteet tuntua toisilla voimakkaammin, kuin toisilla? Minusta tuntuu usein, että tunne, jota tunnen, nielaisee minut kokonaan ja täyttää koko tietoisuuteni. En usein näe mitään muuta, kuin jonkun tietyn tunnetilan, joka on minussa. Negatiivisista tunteista lamaannun usein lähes täysin, joskus jopa aivan täysin. Siksi en ole elämässäni saanutkaan paljon aikaan (tästä voi tietysti keskustella, että mikä on “aikaan saamista”, mutta jos ajatellaan yhteiskunnallisella mittapuulla, mitä yleensä ajatellaan aikaan saamisella). Olen viettänyt paljon aikaa lamaantuneessa tilassa. Olen todella tyytyväinen, että päätin nyt kirjoittaa siitä huolimatta, että minulla oli ahdistusta sisällä ja hieman lamaantunut olotila! 

Mitä jos masennus onkin sellainen sairaus, joka tarttuu? En tarkoita, että jos siitä puhuu jollekulle, toinen saisi sen heti. Tarkoitan, että varmastikin toimintatavat tarttuvat. Lapset oppivat taitoja vanhemmilta, kuten itsekin opin äidiltä, miten käsitellä vaikeita asioita ja tunteita. Nuoret matkivat niitä, keitä ihannoivat. Miksi sama ei jonkin verran pätisi myös aikuisiin: seura tekee kaltaisekseen? Tässä on myös se hyvä puoli, että voimme opetella parempia toimintatapoja. Aikuisena meillä on vara valita, ymmärrämme, että emme ole vain olosuhteittemme tahdottomia sätkynukkeja. Toivoisin, että pystyisin enemmän omaksumaan muilta terveellisiä elämäntaitoja, enkä itsepintaisesti pyörisi masennukseni kehässä. Puolisoni sanoi joskus, että vaatii paljon energiaa olla masentunut: päättää pitää kiinni masennuksesta. Ei ole kuitenkaan helppoa myöskään valita toisin, mutta ehkä se on aivan yhtä mahdollista!

Unelmista ja tunteista

 Olen surullinen. Suren vielä toteutumattomia unelmiani. Eikö olekin hassua, että suree jotakin, mitä ei ole vielä edes tapahtunut? Oikeastaan aika typerää, mutta tunteissa ei silti ole mitään typerää. Tunteet näyttävät meille suuntaa elämässä, yksikään tunne ei ole turha. Surustani toteutumattomia unelmiani kohtaan voin siis päätellä, että minun kannattaa tavoitella niitä. Jos en edes yritä, se jää varmasti vaivaamaan. En halua ajatella vanhana (jos saan elää vanhaksi, koskaan ei tiedä), että kunpa olisin edes kokeillut, mutta en tehnyt sitä, koska esimerkiksi pelkäsin epäonnistumista liikaa. Tähän asti olen enimmäkseen ajatellut, että en kuitenkaan onnistu, nytkin on tarpeeksi hyvä, mitä minun kannattaisi enää tavoitella? Vanhemmat ihmiset kuitenkin puhuvat paljon siitä, kuinka nuorena kannattaa kokeilla paljon erilaisia asioita. Tänäänkin, kun ilmoitin naapurilleni (joka on myös vuokranantajani), että muutan pois opiskelujen vuoksi, hän sanoi vain, että onpa hyvä, koska nuorenahan sitä kannattaa opiskella.  

“Nuorena on vitsa väännettävä” -sananlasku tuli mieleeni. Pohdimme sitä puolisoni kanssa. Mitä se on oikein alun perin mahtanut tarkoittaa? Mitä vitsan vääntämiseen tarvitsee? Ehkä siihen tarvitaan sopivasti voimaa ja ainakin näppäryyttä. Ehkä vanhemmiten näppäryys on yksi asioista, joka saattaa vähetä ihmisessä. “Täytyy takoa kun rauta on kuumaa” on toinen klassinen sananlasku, jota kuulee vieläkin toisinaan jonkun sanovan. Vaikuttaa siltä, että minulle se on kuumaa nyt. Mistä sen tietää? Voisiko olla kysymys suurelta osin siitä, että päättää niin, päättää toimia juuri nyt? “Nytten kun” -maailmankatsomus saattaa olla hedelmällisempi kuin “sitten kun” -elämänfilosofia. Monet ihmiset painottavat hetkessä elämisen tärkeyttä. Katsoin äskettäin Perjantai-jakson (löytyy Yle Areenasta), jossa oli vieraana Tommy Hellsten. Kyseisen jakson teemana oli kärsimys ja vastoinkäymiset. Hellsten kertoi siinä muun muassa vaimonsa menettämisestä verenmyrkytykseen. Moni jäisi varmasti vuosikausiksi tai ehkä jopa koko loppuelämäksi kiinni suruun ja saattaisi katkeroitua, mutta Hellsten ei ollut katkeroitunut, vaikka varmasti hänkin oli surrut valtavasti ja kenties suree yhä. Hän oli kuitenkin saanut rauhan asian kanssa ja painotti, että kyseessä on oma valinta. Hän oli valinnut avoimesti ottaa vastaan sen, mitä vastaan tuleekin (tässä tapauksessa hyväksyä vaimonsa kuolema) ja hyväksynnän kautta kokea tämä hetki, millainen ikinä se sitten onkaan. 

Monet toisaalta elävät jatkuvassa vastustamisen tilassa. Itsekin olen kokenut elämässäni paljon vastustusta: olen itse vastustanut paljon kaikkea mahdollista, mitä eteen on tullut. Tunnen ihmisiä, jotka sanovat kaikelle lähes kaikelle “ei”, jopa niin tavan takaa, että siitä on tullut melkeinpä karikatyyristä ja sivullisen korvaan naurettavan kuuloista. Ymmärrän kuitenkin myös heidän lähtökohtiaan, koska itsekin olen toisinaan aivan samassa jamassa, jolloin tekisi mieli työntää koko maailma luotaan ja huutaa “EI!” Ehkä vastustamistakaan ei pidä liikaa vastustaa, mutta pitää huomata se, ehkä tarkastella sitä hetki ja sitten hellittää siitä ote. Ihan niin kuin kaikkien muidenkin tunteiden kohdalla olisi terveellistä toimia. 

Nyt, kun tarkastelen itseäni, en ole enää lainkaan surullinen. Olen toiveikas ja suhteellisen tyyni, vaikka pieni epävarmuuden häivähdys tuntuu myös olevan mukana. Se tuntuu olevan siellä lähes aina. Annan sen olla.