Olen surullinen. Suren vielä toteutumattomia unelmiani. Eikö olekin hassua, että suree jotakin, mitä ei ole vielä edes tapahtunut? Oikeastaan aika typerää, mutta tunteissa ei silti ole mitään typerää. Tunteet näyttävät meille suuntaa elämässä, yksikään tunne ei ole turha. Surustani toteutumattomia unelmiani kohtaan voin siis päätellä, että minun kannattaa tavoitella niitä. Jos en edes yritä, se jää varmasti vaivaamaan. En halua ajatella vanhana (jos saan elää vanhaksi, koskaan ei tiedä), että kunpa olisin edes kokeillut, mutta en tehnyt sitä, koska esimerkiksi pelkäsin epäonnistumista liikaa. Tähän asti olen enimmäkseen ajatellut, että en kuitenkaan onnistu, nytkin on tarpeeksi hyvä, mitä minun kannattaisi enää tavoitella? Vanhemmat ihmiset kuitenkin puhuvat paljon siitä, kuinka nuorena kannattaa kokeilla paljon erilaisia asioita. Tänäänkin, kun ilmoitin naapurilleni (joka on myös vuokranantajani), että muutan pois opiskelujen vuoksi, hän sanoi vain, että onpa hyvä, koska nuorenahan sitä kannattaa opiskella.
“Nuorena on vitsa väännettävä” -sananlasku tuli mieleeni. Pohdimme sitä puolisoni kanssa. Mitä se on oikein alun perin mahtanut tarkoittaa? Mitä vitsan vääntämiseen tarvitsee? Ehkä siihen tarvitaan sopivasti voimaa ja ainakin näppäryyttä. Ehkä vanhemmiten näppäryys on yksi asioista, joka saattaa vähetä ihmisessä. “Täytyy takoa kun rauta on kuumaa” on toinen klassinen sananlasku, jota kuulee vieläkin toisinaan jonkun sanovan. Vaikuttaa siltä, että minulle se on kuumaa nyt. Mistä sen tietää? Voisiko olla kysymys suurelta osin siitä, että päättää niin, päättää toimia juuri nyt? “Nytten kun” -maailmankatsomus saattaa olla hedelmällisempi kuin “sitten kun” -elämänfilosofia. Monet ihmiset painottavat hetkessä elämisen tärkeyttä. Katsoin äskettäin Perjantai-jakson (löytyy Yle Areenasta), jossa oli vieraana Tommy Hellsten. Kyseisen jakson teemana oli kärsimys ja vastoinkäymiset. Hellsten kertoi siinä muun muassa vaimonsa menettämisestä verenmyrkytykseen. Moni jäisi varmasti vuosikausiksi tai ehkä jopa koko loppuelämäksi kiinni suruun ja saattaisi katkeroitua, mutta Hellsten ei ollut katkeroitunut, vaikka varmasti hänkin oli surrut valtavasti ja kenties suree yhä. Hän oli kuitenkin saanut rauhan asian kanssa ja painotti, että kyseessä on oma valinta. Hän oli valinnut avoimesti ottaa vastaan sen, mitä vastaan tuleekin (tässä tapauksessa hyväksyä vaimonsa kuolema) ja hyväksynnän kautta kokea tämä hetki, millainen ikinä se sitten onkaan.
Monet toisaalta elävät jatkuvassa vastustamisen tilassa. Itsekin olen kokenut elämässäni paljon vastustusta: olen itse vastustanut paljon kaikkea mahdollista, mitä eteen on tullut. Tunnen ihmisiä, jotka sanovat kaikelle lähes kaikelle “ei”, jopa niin tavan takaa, että siitä on tullut melkeinpä karikatyyristä ja sivullisen korvaan naurettavan kuuloista. Ymmärrän kuitenkin myös heidän lähtökohtiaan, koska itsekin olen toisinaan aivan samassa jamassa, jolloin tekisi mieli työntää koko maailma luotaan ja huutaa “EI!” Ehkä vastustamistakaan ei pidä liikaa vastustaa, mutta pitää huomata se, ehkä tarkastella sitä hetki ja sitten hellittää siitä ote. Ihan niin kuin kaikkien muidenkin tunteiden kohdalla olisi terveellistä toimia.
Nyt, kun tarkastelen itseäni, en ole enää lainkaan surullinen. Olen toiveikas ja suhteellisen tyyni, vaikka pieni epävarmuuden häivähdys tuntuu myös olevan mukana. Se tuntuu olevan siellä lähes aina. Annan sen olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti