Riittämättömyydestä

 Tänään olen kokenut paljon riittämättömyyttä. Ehkä stressi tulevasta muutosta laukaisee paljon muitakin negatiivisia tunteita ja olotiloja. Olin lähdössä päivälenkille ja pohdin, pitäisikö mennä kävellen vai juosten. Oli voimaton olo ja ajattelin, että on parempi kävellä, vaikka mieli haluaisikin juosta. Aloin ajattelemaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka touhuavat aina aamusta iltaan jotakin, saaden aikaan niin paljon kaikkea, mitä en ole itse ikinä saanut. Tunnen tällaisia ihmisiä ja ihmettelen, miten he pystyvät siihen. Minulla on sellainen mielikuva, että he vain painavat menemään, joko eivät ikinä väsy tai eivät välitä väsymyksestä. Nämä ajatukset saivat minut ahdistumaan niin pahoin, että itkin koko kävelylenkin ajan. Tunsin itseni kerta kaikkiaan huonoksi, kun jaksoin hädin tuskin tehdä kävelylenkin - siihenhän nyt pystyy lapsikin. Olenko minä tosiaan niin paljon huonompi kuin ne aikaansaavat, virkeät ja kaiken aikaa aktiiviset ihmiset? Miksi?! 

Kun tulin kotiin, menin peiton alle itkemään. Yritin olla itselleni armollinen ja ajatella, että minusta saa tuntua juuri tältä, vaikka ehkä ajatus, joka tunteen aiheutti, olikin vääristynyt. Kyllähän kaikki joskus väsyvät. Ja ne ihmiset, jotka paahtavat hommia vähintään 16 tuntia päivässä, ponnistelevat TODELLA kovasti. Ainakin aluksi. Mutta ehkä kaikkeen tottuu ja asioista tulee helpompia, kun vain ylittää itsensä kerta toisensa jälkeen. 

Myöhemmin päivällä päätin lähteä uudestaan ulos, tällä kertaa juoksulenkille. Samat ajatukset pyörivät yhä päässäni, mutta yritin keskittyä suoritukseen ja teinkin suunnittelemani 4,5 kilometrin lenkin. Matkalla ajattelin, että miksi minä en pysty juoksemaan kymmentä, kahtakymmentä tai viittäkymmentä kilometriä, jos joku muukin pystyy? Tällä kertaa tyydyin kuitenkin vähempään ja kotiin saapuessani olinkin jo niin väsynyt, että ajatuksenikin olivat rauhoittuneet. Minä sentään juoksin. 

Eihän minun tarvitse riittää kenellekään muulle kuin itselleni, silti tuntuu, etten riitä itsellenikään. Se on raskasta. Totuus kuitenkin on, että jos vertaa itseään muihin, löytyy aina joku jossakin asiassa parempi, kuin mitä itse on. Paras olisi verrata itseään itseensä. Kilpailla itsensä kanssa. Olen väsynyt kilpailemaan muiden kanssa, samalla kuitenkin osa minusta haluaa sitä silti. Emme ehkä voi poistaa itsestämme kokonaan sitä osaa, joka tahtoo verrata itseään toisiin. Tärkeintä olisi kuitenkin muistaa olla itseään kohtaan lempeä ja kannustava, ei vähätellä itseään. Mikäli katsoo jotakuta ylöspäin, ei pidä silti katsoa itseään tai joitakin toisia alaspäin: voi pyrkiä samaan, kuin joku, jota ihailee, kunhan osaisi tehdä sen terveellä tavalla, ehkä suhtautua kilpailuun jopa leikkimielisesti. Mitä sitten, jos joku onkin sinua jossakin asiassa parempi? Kuten aiemmin totesin, heitä löytyy aina. Silti sinä voit ponnistella ollaksesi joka hetki parempi versio itsestäsi verrattuna menneeseen itseesi – tai ainakin voit valita olla aina hieman myötätuntoisempi itseäsi kohtaan!