Tarot-vuosikortti ja tunnetarpeet

Tarot-vuosikorttini 2021 on Erakko. Se tuntuukin kovin vahvalta ja puhuttelevalta kortilta juuri nyt. Se kehottaa tutkailemaan itseään, kenties vetäytymään, kääntymään sisäänpäin ja itsenäistymään. Olen ollut elämästäni suuren osan hyvin sisäänpäinkääntynyt ja vetäytyvä, mutta en silti ole ollut itsenäinen. Itse asiassa tunnustan, että olen ollut kovin läheisriippuvainen. Olen viettänyt vain vähän aikaa yksikseni, vaikka toisaalta olen ollut pitkään tunnetasolla yksinäinen. En ole oikeasti osannut päästää ihmisiä lähelleni ja avautua heille, mutta olen silti ripustautunut heihin ja asettanut odotuksia, että joku pitäisi minusta huolen tai "pelastaisi" minut. Masentuneena muistan miettineeni: "miksei kukaan auta". Kas, kun pyytämättä ei välttämättä kukaan osaa auttaa. Jos ei itsekään tiedä, mitä kaipaa, mitä tarvitsee, miten kukaan muukaan voi tietää? Tätä varten on tutkittava itseään, pysähdyttävä kuuntelemaan itseään. Itse olen pitkään sivuuttanut itseni, en ole oikeasti ottanut huomioon, mitä milloinkin tunnen tarvitsevani, vaan yrittänyt hiljentää tunteitani ja tuntemuksiani siten, että en ole lopulta enää osannut tulkita kehoni viestejä ja tunteitani.

Pysyminen tietoisena siitä, mitä itsessä tapahtuu, vaatii jatkuvaa työtä. Tietoinen mieli voisi kokeilla suhtautuvansa itseen, kuin lapseen, joka tarvitsee huolenpitoa. Kehon tuntemukset ja niistä seuraavat tunteet kertovat lapselle, mitä hän kulloinkin kaipaa ja pieni lapsi myös osaa osoittaa tunteensa suoraan. Lapsen taajuudelle tarkkaan virittynyt huolenpitäjä tulkitsee tunneilmaisun ja vastaa lapsen tarpeisiin. Toki meillä on aikuisena kenties enemmän tarpeita, kuin pienellä lapsella, ainakin sillä tasolla, että aikuinen mielemme kaipaa eri tasoisia virikkeitä, kuin lapsen mieli, mutta tässä yhteydessä puhun ensisijaisesti kehon tarpeista ja tunnetarpeista. Tunnetarpeet tarkoittavat esimerkiksi halua tulla hyväksytyksi, rakastetuksi, arvostetuksi, hoivatuksi ja halua kokea turvallisuutta, jatkuvuutta, toveruutta - kaikkea sitä vuorovaikutuksellista, mistä ihminen kokee hyvää oloa.

Olen paljon miettinyt viime aikoina, kuinka pitkälle ihminen voi täyttää itse näitä tarpeita itsessään. Kuinka kauas riittää, että rakastan, arvostan, kunnioitan itseäni, hyväksyn itseni ja koen olevani turvassa itsessäni? Tätä asiaa olen kiinnostunut tutkimaan minussa juuri nyt. Huomaan jatkuvasti yksin ollessani, että kaipaisin sitä, tätä ja tuota toiselta ihmiseltä (en keneltä tahansa, mutta rakkaalta sellaiselta) ja ajaudun helposti paikkaamaan tuota tarvetta jollakin sijaistoiminnalla, esimerkiksi syömisellä tai puhelimen selaamisella. Riittäisikö silloin, jos pysähtyisin kuuntelemaan, miltä sillä hetkellä tuntuu, tunnistaa tunne, antaa sille tilaa ja mahdollisuus tulla koetuksi ja sen jälkeen päättää, toimiiko tunteen mukaan vai ei? Onhan toki eri asia esimerkiksi hoivan ja hellyyden tarpeeseen liittyen tulla kosketetuksi, kuin koskettaa itseään. Minusta tuntuu, että minulla on henkilökohtaisesti ainakin paljon tarvetta tulla hoivatuksi. Yhteenkuulumista ja toveruutta muihin ei ole myöskään helppoa kokea yksinään. 

Jos tästä herää ajatuksia, olisi mukava kuulla niistä kommenteissa!

Kesä ja tähdet

 Tässä tekstissä kerron ensin hieman kuulumisiani, mutta niille, joita kiinnostaa enemmän astrologia-aihe, kerron vinkkinä, että tuon tähtisumu-kuvan jälkeen kirjoitan tähtiaiheista.

Kesä 2021. Kesien kesä! Hullu, ihana, hirveä kesä. Elämäni on mullistunut täysin. Kun ajattelen elämää puoli vuotta sitten, mikään ei ole enää niin kuin silloin, ainoa ennallaan pysynyt asia ovat koirani. Rakkaat, karvaiset lapsukaiseni, jotka eivät hylkää (tosin, en tiedä olisivatko ne lopulta tarpeeksi hyvillä houkuttimilla lahjottavissa vieraan matkaan, heh).

Juhannuksen tienoilla päätimme kumppanini kanssa, että emme ole enää parisuhteessa. Meillä oli ollut jo yli kahden vuoden ajan vaikeaa yhdessä ja molemmista tuntui, että kaikki vain kiertää samaa ikäväksi muodostunutta rataansa. Totta kai meillä oli hyviäkin päiviä ja lyhyitä seesteisiä kausia, mutta pääosin elo yhdessä oli molemmille kivuliasta (huonolla tavalla). Suurin ongelma meillä oli ehkä se, että vietimme liikaa aikaa toistemme kanssa ja olimme todella omistushaluisia toisistamme.
Kun muutin pääkaupunkiseudulle, aloin tavata paljon uusia ihmisiä ja kumppanini oli kovin mustasukkainen minulle, vaikkei mitään uhkaa meidän välillemme mistään ilmennytkään minun mielestäni. Lopulta hänkin päätti, että alkaa etsiä elämäänsä uusia ihmisiä ja ihastui erääseen toiseen. Minä olin siinä vaiheessa myös jo ihastunut yhteen keväällä tapaamaani kaveriin, mutta mielestäni se ei ollut mikään syy lopettaa pitkään jatkunutta kumppanuutta. Yhdessä kuitenkin sovimme, että siirrymme avoimeen suhteeseen, ettemme sanele mitä toinen saa tehdä ja mitä ei tai vahdi toisiamme, mutta pian sen jälkeen huomasin, että kumppanini viihtyy paremmin muualla kuin minun kanssani. En siis voi enää häntä kumppanikseni nimittää ainakaan samassa merkityksessä, kuin ennen.
Itse asiassa näemme todella vähän ja minä olen siitä surullinen. Minusta tuntuu, että minut on hylätty. Sattuu, kun ajattelen, että hän on mieluummin jonkun muun kanssa, kuin minun. Äskettäin olen kuitenkin itse myös löytänyt ihmisen, jonka kanssa mieluusti viettäisin aikaa vaikka koko ajan. Ehkä sen takia pystyn tarkastelemaan tätä asiaa lempeydellä: koen itsekin rakkautta. 

Tämä kokemus opettaa minua riippumattomuudesta ja takertumattomuudesta. Ennen olin hyvin riippuvainen kumppanistani. Nyt, kun se "on viety minulta pois" (oikeammin olisi ehkä hyvä sanoa: olen työntänyt hänet pois, sillä uskon, että itse suurimmaksi osaksi luomme oman elämämme sellaiseksi kuin se on, enkä halua väistää tätä vastuuta, mutta tästä lisää jossakin toisessa postauksessa), minun on ollut pakko päästää irti. Tai ehkä tämänkin sanoisin mieluummin niin, että olen halunnut päästää irti, koska lisää takertuminen olisi tuottanut vain lisää kipua kummallekin. En halua enää, että kumpaankaan meistä sattuu kummankaan meidän vuoksi. Haluan vain rakastaa.

 
Tähän samaan tekstiin haluan kirjoittaa vähän astrologiasta. Keväällä, kun ihastuin tuohon yhteen tyyppiin, hän kertoi, että on aurinkomerkiltään jousimies. Siitä lähti käyntiin varsin omituinen tapahtumaketju, jonka koen karmallisena tapahtumasarjana. Täytyy alustaa tätä hieman. 11-vuotiaana ensimmäinen vahva julkkisihastukseni oli jousimies (The Crashin laulaja Teemu Brunila, hih). Yläasteen seitsemännen luokan ihastukseni oli jousimies, lukion ensimmäisellä ihastukseni (ja hetken aikaa myös ystäväni) oli jousimies, kuin myös aikuisena eräs tunteita minussa pitkään nostattanut henkilö.
Takaisin lähihistoriaan: minä ja tuo kevät-jouskari-henkilö (jonka kanssa olimme ja olemme kaiken aikaa siis vain kavereita, ei mitään kummempaa) menimme yhdessä heinäkuun alussa Rainbow-leirille (jossa en ollut käynyt aiemmin, mutta kyllä kannatti, tämä koko kokemus ansaitsisi ihan oman tekstinsä ja ehkä kirjoitankin sellaisen!), jossa osallistujia oli varmasti yli sata, ehkä parhaimillaan parisataa. Yksi ihminen erityisesti sai minussa aikaan kutkuttavia tunteita ja kun leirin toisena päivänä otin häneen katsekontaktin, hän tuli luokseni ja pyysi minua keittiölle apuun. Minähän lähdin, vaikka olin vasta tullut ja ajatellut, että en nyt ainakaan vielä mene hommiin mihinkään, kunhan orientoidun vain. Olinpas helposti johdateltavissa! Hyvä vain, viihdyin oikein hyvin keittiöllä! Seuraavana päivänä juttelin enemmän tuon henkilön kanssa. Oli pakko kysyä hänen aurinkomerkkiään. Kuinka ollakaan, jousimieshän hän.
Juttu vain kuitenkin paranee: kun saavuin kotiin, olen sen jälkeen tavannut kolme uutta ihmistä. Ja arvaatteko jo? Kaikki jousimiehiä! Kahden kanssa heistä olenkin tullut juttuun oikein hyvin (toinen on se, josta kerroin, että voisin olla hänen kanssaan vaikka kaiken aikaa), kolmannen kanssa tapasin vain kerran ja kaverustuimme myös, mutta emme ole vielä törmäneet toiste. En tiedä mitä ajatella, kysyn vain, että sattumaako?! Selkeästi kuitenkin tämä merkki on tullut elämääni opettamaan minulle jotakin tärkeää. 

 Kaikissa tuntemissani jousimiehissä minua kiehtoo, että he eivät tunnu olevan riippuvaisia kenestäkään. He ovat mielellään muiden kanssa, mutta he ovat myös itsenäisiä. Tämä teema on minulle juuri tällä hetkellä erittäin tärkeä. Haluan itsekin olla itsenäinen, omavoimainen, mutta rakastaa lähimmäisiäni siten kuin toivon itseäni rakastettavan. Tuntemissani jousimiehissä toteutuu minun silmissäni lähimmäisenrakkaus aivan erityisen upeasti (vähättelemättä muiden merkkien lähimmäisenrakkautta, mutta haluan nyt tarkastella juuri jousimiestä). Olen saanut heiltä kaikilta paljon sekä henkistä, että materiaalista hyvää, he eivät ole epäröineet jakaa kumpaakaan.
Tämän erityisimmän jousimiehen(i) nousumerkki on sama kuin omani: vaaka. Me muistutammekin mielestäni monissa asioissa paljon toisiamme. Pidämme esimerkiksi molemmat kirjoittamisesta ilmaisun muotona ja rakastamme estetiikkaa. Vitsailemme asiasta toisillemme, esimerkiksi kun toisen on pitänyt valita juuri tilanteeseen sopivat vaatteet päälleen: ei sovi samoissa vaatteissa mennä kylään, kauppaan tai lenkille! Eikä esimerkiksi pitää kylävaatteiden kanssa lenkkikenkiä.

Nousumerkistä voisinkin kirjoittaa lisää joku päivä. Kenties en tänään, sillä nyt aion valmistella huomisia syntymäpäiviäni. Kutsun muutamia ihmisiä kylään. Seuraavaan tekstiin asti olisi hauska kuulla lukijoilta, mitä ajatuksia näistä ihmissuhde- tai tähtiasioista heräsi!

Unelmista ja tunteista

 Olen surullinen. Suren vielä toteutumattomia unelmiani. Eikö olekin hassua, että suree jotakin, mitä ei ole vielä edes tapahtunut? Oikeastaan aika typerää, mutta tunteissa ei silti ole mitään typerää. Tunteet näyttävät meille suuntaa elämässä, yksikään tunne ei ole turha. Surustani toteutumattomia unelmiani kohtaan voin siis päätellä, että minun kannattaa tavoitella niitä. Jos en edes yritä, se jää varmasti vaivaamaan. En halua ajatella vanhana (jos saan elää vanhaksi, koskaan ei tiedä), että kunpa olisin edes kokeillut, mutta en tehnyt sitä, koska esimerkiksi pelkäsin epäonnistumista liikaa. Tähän asti olen enimmäkseen ajatellut, että en kuitenkaan onnistu, nytkin on tarpeeksi hyvä, mitä minun kannattaisi enää tavoitella? Vanhemmat ihmiset kuitenkin puhuvat paljon siitä, kuinka nuorena kannattaa kokeilla paljon erilaisia asioita. Tänäänkin, kun ilmoitin naapurilleni (joka on myös vuokranantajani), että muutan pois opiskelujen vuoksi, hän sanoi vain, että onpa hyvä, koska nuorenahan sitä kannattaa opiskella.  

“Nuorena on vitsa väännettävä” -sananlasku tuli mieleeni. Pohdimme sitä puolisoni kanssa. Mitä se on oikein alun perin mahtanut tarkoittaa? Mitä vitsan vääntämiseen tarvitsee? Ehkä siihen tarvitaan sopivasti voimaa ja ainakin näppäryyttä. Ehkä vanhemmiten näppäryys on yksi asioista, joka saattaa vähetä ihmisessä. “Täytyy takoa kun rauta on kuumaa” on toinen klassinen sananlasku, jota kuulee vieläkin toisinaan jonkun sanovan. Vaikuttaa siltä, että minulle se on kuumaa nyt. Mistä sen tietää? Voisiko olla kysymys suurelta osin siitä, että päättää niin, päättää toimia juuri nyt? “Nytten kun” -maailmankatsomus saattaa olla hedelmällisempi kuin “sitten kun” -elämänfilosofia. Monet ihmiset painottavat hetkessä elämisen tärkeyttä. Katsoin äskettäin Perjantai-jakson (löytyy Yle Areenasta), jossa oli vieraana Tommy Hellsten. Kyseisen jakson teemana oli kärsimys ja vastoinkäymiset. Hellsten kertoi siinä muun muassa vaimonsa menettämisestä verenmyrkytykseen. Moni jäisi varmasti vuosikausiksi tai ehkä jopa koko loppuelämäksi kiinni suruun ja saattaisi katkeroitua, mutta Hellsten ei ollut katkeroitunut, vaikka varmasti hänkin oli surrut valtavasti ja kenties suree yhä. Hän oli kuitenkin saanut rauhan asian kanssa ja painotti, että kyseessä on oma valinta. Hän oli valinnut avoimesti ottaa vastaan sen, mitä vastaan tuleekin (tässä tapauksessa hyväksyä vaimonsa kuolema) ja hyväksynnän kautta kokea tämä hetki, millainen ikinä se sitten onkaan. 

Monet toisaalta elävät jatkuvassa vastustamisen tilassa. Itsekin olen kokenut elämässäni paljon vastustusta: olen itse vastustanut paljon kaikkea mahdollista, mitä eteen on tullut. Tunnen ihmisiä, jotka sanovat kaikelle lähes kaikelle “ei”, jopa niin tavan takaa, että siitä on tullut melkeinpä karikatyyristä ja sivullisen korvaan naurettavan kuuloista. Ymmärrän kuitenkin myös heidän lähtökohtiaan, koska itsekin olen toisinaan aivan samassa jamassa, jolloin tekisi mieli työntää koko maailma luotaan ja huutaa “EI!” Ehkä vastustamistakaan ei pidä liikaa vastustaa, mutta pitää huomata se, ehkä tarkastella sitä hetki ja sitten hellittää siitä ote. Ihan niin kuin kaikkien muidenkin tunteiden kohdalla olisi terveellistä toimia. 

Nyt, kun tarkastelen itseäni, en ole enää lainkaan surullinen. Olen toiveikas ja suhteellisen tyyni, vaikka pieni epävarmuuden häivähdys tuntuu myös olevan mukana. Se tuntuu olevan siellä lähes aina. Annan sen olla.