Kuunsolmu

Oletteko kuulleet kuunsolmusta? Itse en ollut aiemmin perehtynyt kyseiseen aiheeseen, mutta nyt kun olen, moni viime aikojen teema elämässäni on tuntunut selkeämmältä. Syntymäkartalla on näkyvissä kuunsolmu. Joillakin karttasivustoilla näkyy sekä ylä-, että alasolmu, eli sekä pohjois-, että eteläsolmu, mutta ainakin astro.fi -sivustolla, joka lienee suosituin suomenkielinen astro-sivusto, on näkyvillä vain pohjois- eli noususolmu (yläsolmu). Se tarkoittaa, että etelä- eli laskusolmu (alasolmu) on siitä täysin vastakkaisessa merkissä. Minun kartallani pohjoissolmu sijaitsee jousimiehessä, jolloin eteläsolmu on kaksosten merkissä.

 
Kuun solmut edustavat elämämme karmallisia kehitystehtäviä. Eteläsolmu osoittaa menneisyytesi: sen, minkä jo osaat, mikä on sinulle jo tuttua, energiaa, johon ei kannata jäädä enää asettautumaan. Pohjoissolmu näyttää, minkälaista energiaa kohti sinun kannattaa suunnata, asioita, joita sinun kannataa kehittää ja joihin kiinnittää erityistä huomiota. Se voi auttaa meitä löytämään elämäntehtävämme. Vähintäänkin se kertoo, mitä meidän tulee tässä elämässä oppia.

Tulkitsisin omaa pohjois- ja eteläsolmuasetelmaani seuraavasti: kaksosten sosiaalisuus, muuntuvuus, ajatuksenjuoksu (ehkä liikakin keskittyminen mieleen) on minulle tuttua, minua ei enää palvele pelkästään asioiden pyörittely mielen tasolla. Jatkuva päättämättömyys ja haahuilu kaipaa tasapainottamista. Jousimiehen merkkiin liittyy filosofisuus ja totuuden etsiminen, mutta samaan aikaan maadoittuminen, itsenäisyys, mutta silti muiden huomioon ottaminen ja runsas anteliaisuus muita kohtaan. Minulla onkin ollut lähiaikojen teemana oppia olemaan terveellä tavalla itsekäs: ei liian, mutta toisaalta ei myöskään uhriutuva. Itsenäistymisestäni kirjoitinkin edellisessä julkaisussa. 

Yksi mielenkiintoinen lisämauste tähän kuunsolmuasiaan on huone, jossa solmu sijaitsee - se kertoo, millä elämän osa-alueella tämä kehitystehtävä erityisesti ilmenee. Minulla pohjoissolmu on kolmannessa huoneessa, joka on kommunikaation huone. Tulkitsen tämän niin, että etenkin kommunikaatiossani minun olisi hyvä kehittää jousmiesmäisiä ominaisuuksia: totuudellisuutta ja suoruutta, mutta silti lempeyttä, itsetietoisuutta, mutta silti toisen huomioimista, syvällisyyttä, eikä vain säästä puhumista.

Siitä vain tutkimaan omia solmuja! Millaisia tulkintoja elämäsi tehtävistä ne mahtavat herättää?

Tarot-vuosikortti ja tunnetarpeet

Tarot-vuosikorttini 2021 on Erakko. Se tuntuukin kovin vahvalta ja puhuttelevalta kortilta juuri nyt. Se kehottaa tutkailemaan itseään, kenties vetäytymään, kääntymään sisäänpäin ja itsenäistymään. Olen ollut elämästäni suuren osan hyvin sisäänpäinkääntynyt ja vetäytyvä, mutta en silti ole ollut itsenäinen. Itse asiassa tunnustan, että olen ollut kovin läheisriippuvainen. Olen viettänyt vain vähän aikaa yksikseni, vaikka toisaalta olen ollut pitkään tunnetasolla yksinäinen. En ole oikeasti osannut päästää ihmisiä lähelleni ja avautua heille, mutta olen silti ripustautunut heihin ja asettanut odotuksia, että joku pitäisi minusta huolen tai "pelastaisi" minut. Masentuneena muistan miettineeni: "miksei kukaan auta". Kas, kun pyytämättä ei välttämättä kukaan osaa auttaa. Jos ei itsekään tiedä, mitä kaipaa, mitä tarvitsee, miten kukaan muukaan voi tietää? Tätä varten on tutkittava itseään, pysähdyttävä kuuntelemaan itseään. Itse olen pitkään sivuuttanut itseni, en ole oikeasti ottanut huomioon, mitä milloinkin tunnen tarvitsevani, vaan yrittänyt hiljentää tunteitani ja tuntemuksiani siten, että en ole lopulta enää osannut tulkita kehoni viestejä ja tunteitani.

Pysyminen tietoisena siitä, mitä itsessä tapahtuu, vaatii jatkuvaa työtä. Tietoinen mieli voisi kokeilla suhtautuvansa itseen, kuin lapseen, joka tarvitsee huolenpitoa. Kehon tuntemukset ja niistä seuraavat tunteet kertovat lapselle, mitä hän kulloinkin kaipaa ja pieni lapsi myös osaa osoittaa tunteensa suoraan. Lapsen taajuudelle tarkkaan virittynyt huolenpitäjä tulkitsee tunneilmaisun ja vastaa lapsen tarpeisiin. Toki meillä on aikuisena kenties enemmän tarpeita, kuin pienellä lapsella, ainakin sillä tasolla, että aikuinen mielemme kaipaa eri tasoisia virikkeitä, kuin lapsen mieli, mutta tässä yhteydessä puhun ensisijaisesti kehon tarpeista ja tunnetarpeista. Tunnetarpeet tarkoittavat esimerkiksi halua tulla hyväksytyksi, rakastetuksi, arvostetuksi, hoivatuksi ja halua kokea turvallisuutta, jatkuvuutta, toveruutta - kaikkea sitä vuorovaikutuksellista, mistä ihminen kokee hyvää oloa.

Olen paljon miettinyt viime aikoina, kuinka pitkälle ihminen voi täyttää itse näitä tarpeita itsessään. Kuinka kauas riittää, että rakastan, arvostan, kunnioitan itseäni, hyväksyn itseni ja koen olevani turvassa itsessäni? Tätä asiaa olen kiinnostunut tutkimaan minussa juuri nyt. Huomaan jatkuvasti yksin ollessani, että kaipaisin sitä, tätä ja tuota toiselta ihmiseltä (en keneltä tahansa, mutta rakkaalta sellaiselta) ja ajaudun helposti paikkaamaan tuota tarvetta jollakin sijaistoiminnalla, esimerkiksi syömisellä tai puhelimen selaamisella. Riittäisikö silloin, jos pysähtyisin kuuntelemaan, miltä sillä hetkellä tuntuu, tunnistaa tunne, antaa sille tilaa ja mahdollisuus tulla koetuksi ja sen jälkeen päättää, toimiiko tunteen mukaan vai ei? Onhan toki eri asia esimerkiksi hoivan ja hellyyden tarpeeseen liittyen tulla kosketetuksi, kuin koskettaa itseään. Minusta tuntuu, että minulla on henkilökohtaisesti ainakin paljon tarvetta tulla hoivatuksi. Yhteenkuulumista ja toveruutta muihin ei ole myöskään helppoa kokea yksinään. 

Jos tästä herää ajatuksia, olisi mukava kuulla niistä kommenteissa!

Kesä ja tähdet

 Tässä tekstissä kerron ensin hieman kuulumisiani, mutta niille, joita kiinnostaa enemmän astrologia-aihe, kerron vinkkinä, että tuon tähtisumu-kuvan jälkeen kirjoitan tähtiaiheista.

Kesä 2021. Kesien kesä! Hullu, ihana, hirveä kesä. Elämäni on mullistunut täysin. Kun ajattelen elämää puoli vuotta sitten, mikään ei ole enää niin kuin silloin, ainoa ennallaan pysynyt asia ovat koirani. Rakkaat, karvaiset lapsukaiseni, jotka eivät hylkää (tosin, en tiedä olisivatko ne lopulta tarpeeksi hyvillä houkuttimilla lahjottavissa vieraan matkaan, heh).

Juhannuksen tienoilla päätimme kumppanini kanssa, että emme ole enää parisuhteessa. Meillä oli ollut jo yli kahden vuoden ajan vaikeaa yhdessä ja molemmista tuntui, että kaikki vain kiertää samaa ikäväksi muodostunutta rataansa. Totta kai meillä oli hyviäkin päiviä ja lyhyitä seesteisiä kausia, mutta pääosin elo yhdessä oli molemmille kivuliasta (huonolla tavalla). Suurin ongelma meillä oli ehkä se, että vietimme liikaa aikaa toistemme kanssa ja olimme todella omistushaluisia toisistamme.
Kun muutin pääkaupunkiseudulle, aloin tavata paljon uusia ihmisiä ja kumppanini oli kovin mustasukkainen minulle, vaikkei mitään uhkaa meidän välillemme mistään ilmennytkään minun mielestäni. Lopulta hänkin päätti, että alkaa etsiä elämäänsä uusia ihmisiä ja ihastui erääseen toiseen. Minä olin siinä vaiheessa myös jo ihastunut yhteen keväällä tapaamaani kaveriin, mutta mielestäni se ei ollut mikään syy lopettaa pitkään jatkunutta kumppanuutta. Yhdessä kuitenkin sovimme, että siirrymme avoimeen suhteeseen, ettemme sanele mitä toinen saa tehdä ja mitä ei tai vahdi toisiamme, mutta pian sen jälkeen huomasin, että kumppanini viihtyy paremmin muualla kuin minun kanssani. En siis voi enää häntä kumppanikseni nimittää ainakaan samassa merkityksessä, kuin ennen.
Itse asiassa näemme todella vähän ja minä olen siitä surullinen. Minusta tuntuu, että minut on hylätty. Sattuu, kun ajattelen, että hän on mieluummin jonkun muun kanssa, kuin minun. Äskettäin olen kuitenkin itse myös löytänyt ihmisen, jonka kanssa mieluusti viettäisin aikaa vaikka koko ajan. Ehkä sen takia pystyn tarkastelemaan tätä asiaa lempeydellä: koen itsekin rakkautta. 

Tämä kokemus opettaa minua riippumattomuudesta ja takertumattomuudesta. Ennen olin hyvin riippuvainen kumppanistani. Nyt, kun se "on viety minulta pois" (oikeammin olisi ehkä hyvä sanoa: olen työntänyt hänet pois, sillä uskon, että itse suurimmaksi osaksi luomme oman elämämme sellaiseksi kuin se on, enkä halua väistää tätä vastuuta, mutta tästä lisää jossakin toisessa postauksessa), minun on ollut pakko päästää irti. Tai ehkä tämänkin sanoisin mieluummin niin, että olen halunnut päästää irti, koska lisää takertuminen olisi tuottanut vain lisää kipua kummallekin. En halua enää, että kumpaankaan meistä sattuu kummankaan meidän vuoksi. Haluan vain rakastaa.

 
Tähän samaan tekstiin haluan kirjoittaa vähän astrologiasta. Keväällä, kun ihastuin tuohon yhteen tyyppiin, hän kertoi, että on aurinkomerkiltään jousimies. Siitä lähti käyntiin varsin omituinen tapahtumaketju, jonka koen karmallisena tapahtumasarjana. Täytyy alustaa tätä hieman. 11-vuotiaana ensimmäinen vahva julkkisihastukseni oli jousimies (The Crashin laulaja Teemu Brunila, hih). Yläasteen seitsemännen luokan ihastukseni oli jousimies, lukion ensimmäisellä ihastukseni (ja hetken aikaa myös ystäväni) oli jousimies, kuin myös aikuisena eräs tunteita minussa pitkään nostattanut henkilö.
Takaisin lähihistoriaan: minä ja tuo kevät-jouskari-henkilö (jonka kanssa olimme ja olemme kaiken aikaa siis vain kavereita, ei mitään kummempaa) menimme yhdessä heinäkuun alussa Rainbow-leirille (jossa en ollut käynyt aiemmin, mutta kyllä kannatti, tämä koko kokemus ansaitsisi ihan oman tekstinsä ja ehkä kirjoitankin sellaisen!), jossa osallistujia oli varmasti yli sata, ehkä parhaimillaan parisataa. Yksi ihminen erityisesti sai minussa aikaan kutkuttavia tunteita ja kun leirin toisena päivänä otin häneen katsekontaktin, hän tuli luokseni ja pyysi minua keittiölle apuun. Minähän lähdin, vaikka olin vasta tullut ja ajatellut, että en nyt ainakaan vielä mene hommiin mihinkään, kunhan orientoidun vain. Olinpas helposti johdateltavissa! Hyvä vain, viihdyin oikein hyvin keittiöllä! Seuraavana päivänä juttelin enemmän tuon henkilön kanssa. Oli pakko kysyä hänen aurinkomerkkiään. Kuinka ollakaan, jousimieshän hän.
Juttu vain kuitenkin paranee: kun saavuin kotiin, olen sen jälkeen tavannut kolme uutta ihmistä. Ja arvaatteko jo? Kaikki jousimiehiä! Kahden kanssa heistä olenkin tullut juttuun oikein hyvin (toinen on se, josta kerroin, että voisin olla hänen kanssaan vaikka kaiken aikaa), kolmannen kanssa tapasin vain kerran ja kaverustuimme myös, mutta emme ole vielä törmäneet toiste. En tiedä mitä ajatella, kysyn vain, että sattumaako?! Selkeästi kuitenkin tämä merkki on tullut elämääni opettamaan minulle jotakin tärkeää. 

 Kaikissa tuntemissani jousimiehissä minua kiehtoo, että he eivät tunnu olevan riippuvaisia kenestäkään. He ovat mielellään muiden kanssa, mutta he ovat myös itsenäisiä. Tämä teema on minulle juuri tällä hetkellä erittäin tärkeä. Haluan itsekin olla itsenäinen, omavoimainen, mutta rakastaa lähimmäisiäni siten kuin toivon itseäni rakastettavan. Tuntemissani jousimiehissä toteutuu minun silmissäni lähimmäisenrakkaus aivan erityisen upeasti (vähättelemättä muiden merkkien lähimmäisenrakkautta, mutta haluan nyt tarkastella juuri jousimiestä). Olen saanut heiltä kaikilta paljon sekä henkistä, että materiaalista hyvää, he eivät ole epäröineet jakaa kumpaakaan.
Tämän erityisimmän jousimiehen(i) nousumerkki on sama kuin omani: vaaka. Me muistutammekin mielestäni monissa asioissa paljon toisiamme. Pidämme esimerkiksi molemmat kirjoittamisesta ilmaisun muotona ja rakastamme estetiikkaa. Vitsailemme asiasta toisillemme, esimerkiksi kun toisen on pitänyt valita juuri tilanteeseen sopivat vaatteet päälleen: ei sovi samoissa vaatteissa mennä kylään, kauppaan tai lenkille! Eikä esimerkiksi pitää kylävaatteiden kanssa lenkkikenkiä.

Nousumerkistä voisinkin kirjoittaa lisää joku päivä. Kenties en tänään, sillä nyt aion valmistella huomisia syntymäpäiviäni. Kutsun muutamia ihmisiä kylään. Seuraavaan tekstiin asti olisi hauska kuulla lukijoilta, mitä ajatuksia näistä ihmissuhde- tai tähtiasioista heräsi!

"Kuu liikuttaa merta meidän luokse"

 Minulle syttyi inspiraatio kirjoittaa kuusta ja sen vaikutuksesta astrologisesta näkökulmasta. Tänään on uusikuu ja se on härän merkissä, jossa aurinkokin on tällä hetkellä. Olen itse antanut paljon painoarvoa kuun sanomalle, silloin kun olen astrologiaa tutkinut. Viime vuosina astrologian harrastaminen on jäänyt minulla vähemmälle, mutta aivan viime aikoina se on alkanut taas kiinnostaa (liikaa vapaa-aikaa?). 

Härkä symboloi maata, aineellista maailmaa ja aisteja. Härkä liitetään perinteisesti nautintoihin, hedelmällisyyteen, turvallisuuteen, huolehtivuuteen ja tarpeisiin. Hauska “sattuma”, että juuri eilen illalla, uusikuu-härän kynnyksellä, minulle tuli valtava inspiraatio uudistaa ruokavalioni: päätin, että aion kokeilla raakaravintoa viimeistään sitten, kun sää muuttuu pysyvämmin lämpimämmäksi, eikä tee niin mieli syödä saati valmistaa lämpimiä ruokia (vihaan helteillä kokkaamista sisällä, sillä asunto lämpiää entisestään). Mikäpä muu koskettaisi meitä ihmisiä fyysisellä tasolla enemmän, kuin ruoka. 

Juuri nyt huomaa, kuinka kevät on täysin räjähtänyt, kasvukausi alkaa pian olla kiivaimmillaan. Tänään join aamuteen auringossa ulkona yöpaidassa ja aistin, että minäkin lataudun ja “kasvan” tässä auringossa ja lämmössä. Kerronpa sanasen omasta kuumerkistäni. Syntymäpäivänäni kuu oli kalojen merkissä. Kalojen ajatellaan symboloivan esimerkiksi sellaisia asioita kuin intuitio, mielikuvitus, äärimmäinen herkkyys, luovuus, henkisyys ja idealismi. Täytyy tunnustaa, että kun olen lukenut kuu-kalat –kuvauksia, ne ovat sattuneet niin sanotusti kuin nyrkki silmään, pelottavan hyvin. Auts! Erityisesti intuitiota, vaikutuksille alttiutta, mielikuvitusta ja luovuutta painotetaan. Olen kyllä sitä mieltä, että kaikilla on (varsinkin lapsena) yhtä hyvä mielikuvitus ja kyky luovuuteen, mutta toisilla ne ominaisuudet jäävät kasvaessa muiden ominaisuuksien jalkoihin enemmän kuin toisilla. Minulla mielikuvitus oli ja on sekä pelastaja, että taakka, nuorempana oli vaiheita, jolloin elin joitakin aikoja täysin pääni sisällä ja samaan olen taipuvainen edelleen, jos en välillä muistuta itseäni ulkoisen maailman realiteeteista. Minusta on aina tuntunut, että omat tunteeni saattavat tuntua voimakkaammin kuin keskimäärin ihmisillä. Ainakin ne ohjailevat minua suhteettoman paljon, tunnetaitojen kehittämistä siis tarvitaan... 

Uusikuu-härkä kannustaa myös luovuuteen, sillä luovuus on juuri ideoiden tuomista konkreettiseen maailmaan. Jos joku idea tuntuu hyvältä toteuttaa ja sen toteuttamisen ei arvele ainakaan olevan haitaksi muille, kannattaa pistää heti töpinäksi. Jos sen toteuttamisesta voisi olla jollekin jotakin haittaa, kannattaa miettiä ensin hetki, mutta myös muistaa, että koskaan ei voi miellyttää kaikkia. Aina löytyy joku, joka pahoittaa mielensä tai jonka mielestä teet väärin. Älä anna muiden rajoittaa vapauttasi liikaa. Vapaudelle yksi hyvä periaate mielestäni on, että niin kauan, kuin se ei rajoita muiden vapautta, se on oikeutesi. Tästä saisi uuden hyvän filosofisen pohdinnan, mutta jätän sen kenties seuraavaan kertaan! 

 Nauttikaa kaikista ihanista kevään tuomista asioista, sekin oikeus jokaisella on just NYT!

Miekkoja satelee taroteista

Nostin Thoth-tarotpakasta kortin Miekkojen ässä. Se symboloi kommunikaatiota, uusia ideoita, läpimurtoja, menestystä, mielellistä selkeyttä. Se kehottaa esimerkiksi meditoimaan säännöllisesti, jotta olisi mahdollista saavuttaa mielen selkeys: sitä kautta voi aueta uusia ajattelun tasoja. Nostin myös vähän aikaa sitten Rider-Waite –pakasta kortin Miekkojen lähetti. Molemmat kortit rohkaisevat kokeilemaan uusia kommunikaation muotoja ja myös Miekkojen lähetti symboloi uusia ideoita - nämä kortit siis tulivat minulle juuri sopivaan saumaan rohkaisemaan minua, kun olin aloittanut tämän bloginkirjoittamisprojektin ja ajatellut hakevani opiskelemaan journalistiikkaa! Molemmat kortit painottavat juuri kommunikaatiota ja mielellisiä kykyjä.  

 
Sekä Miekkojen ässä, että lähetti kertovat, että matka on vasta alussa, vielä ei olla lähelläkään mestaritasoa, joten on hyvä kokeilla uusia lähestymistapoja ja näkökulmia asioihin. Miekkojen lähetti kuitenkin rohkaisee ehdottomasti seuraamaan intohimojaan ja sitä, mikä vetää puoleensa. Molemmat kannustavat aloittamaan uusia projekteja juuri nyt. Nyt on hyvä aika olla inspiroitunut, oppia jotakin uutta, jakaa viestinsä maailmalle.

 
Miekkojen ässä varoittaa, että uuden kommunikaation tason kanssa kannattaa olla varovainen, sillä sen tuoman vapauden lisäksi mukana tulee myös vastuu. Mielellistä ja kielellistä voimaa voi käyttää sekä hyvään, että pahaan. On tuotava viestinsä esiin niin, ettei tahallisesti loukkaa muita. Tietenkään kukaan ei ole täysin vastuussa toisen tunteista, eikä jokaista voi miellyttää, mutta ei kuitenkaan pidä käyttää sanan säilää tahallisesti satuttamiseen. Itse tunnustan, että minulla on tässä paljon opittavaa. En esimerkiksi puhu tunteistani kovin paljoa ja usein tuon ajatukseni niistä julki vasta sitten, kun tuntuu, että halkean. Silloin ulosanti saattaa olla kaikkea muuta kuin rakentavaa.

Riittämättömyydestä

 Tänään olen kokenut paljon riittämättömyyttä. Ehkä stressi tulevasta muutosta laukaisee paljon muitakin negatiivisia tunteita ja olotiloja. Olin lähdössä päivälenkille ja pohdin, pitäisikö mennä kävellen vai juosten. Oli voimaton olo ja ajattelin, että on parempi kävellä, vaikka mieli haluaisikin juosta. Aloin ajattelemaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka touhuavat aina aamusta iltaan jotakin, saaden aikaan niin paljon kaikkea, mitä en ole itse ikinä saanut. Tunnen tällaisia ihmisiä ja ihmettelen, miten he pystyvät siihen. Minulla on sellainen mielikuva, että he vain painavat menemään, joko eivät ikinä väsy tai eivät välitä väsymyksestä. Nämä ajatukset saivat minut ahdistumaan niin pahoin, että itkin koko kävelylenkin ajan. Tunsin itseni kerta kaikkiaan huonoksi, kun jaksoin hädin tuskin tehdä kävelylenkin - siihenhän nyt pystyy lapsikin. Olenko minä tosiaan niin paljon huonompi kuin ne aikaansaavat, virkeät ja kaiken aikaa aktiiviset ihmiset? Miksi?! 

Kun tulin kotiin, menin peiton alle itkemään. Yritin olla itselleni armollinen ja ajatella, että minusta saa tuntua juuri tältä, vaikka ehkä ajatus, joka tunteen aiheutti, olikin vääristynyt. Kyllähän kaikki joskus väsyvät. Ja ne ihmiset, jotka paahtavat hommia vähintään 16 tuntia päivässä, ponnistelevat TODELLA kovasti. Ainakin aluksi. Mutta ehkä kaikkeen tottuu ja asioista tulee helpompia, kun vain ylittää itsensä kerta toisensa jälkeen. 

Myöhemmin päivällä päätin lähteä uudestaan ulos, tällä kertaa juoksulenkille. Samat ajatukset pyörivät yhä päässäni, mutta yritin keskittyä suoritukseen ja teinkin suunnittelemani 4,5 kilometrin lenkin. Matkalla ajattelin, että miksi minä en pysty juoksemaan kymmentä, kahtakymmentä tai viittäkymmentä kilometriä, jos joku muukin pystyy? Tällä kertaa tyydyin kuitenkin vähempään ja kotiin saapuessani olinkin jo niin väsynyt, että ajatuksenikin olivat rauhoittuneet. Minä sentään juoksin. 

Eihän minun tarvitse riittää kenellekään muulle kuin itselleni, silti tuntuu, etten riitä itsellenikään. Se on raskasta. Totuus kuitenkin on, että jos vertaa itseään muihin, löytyy aina joku jossakin asiassa parempi, kuin mitä itse on. Paras olisi verrata itseään itseensä. Kilpailla itsensä kanssa. Olen väsynyt kilpailemaan muiden kanssa, samalla kuitenkin osa minusta haluaa sitä silti. Emme ehkä voi poistaa itsestämme kokonaan sitä osaa, joka tahtoo verrata itseään toisiin. Tärkeintä olisi kuitenkin muistaa olla itseään kohtaan lempeä ja kannustava, ei vähätellä itseään. Mikäli katsoo jotakuta ylöspäin, ei pidä silti katsoa itseään tai joitakin toisia alaspäin: voi pyrkiä samaan, kuin joku, jota ihailee, kunhan osaisi tehdä sen terveellä tavalla, ehkä suhtautua kilpailuun jopa leikkimielisesti. Mitä sitten, jos joku onkin sinua jossakin asiassa parempi? Kuten aiemmin totesin, heitä löytyy aina. Silti sinä voit ponnistella ollaksesi joka hetki parempi versio itsestäsi verrattuna menneeseen itseesi – tai ainakin voit valita olla aina hieman myötätuntoisempi itseäsi kohtaan! 

Silloin kun minä olin nuori... Ja ohjeita masentuneiden nuorten läheisille

Eräs ystäväni lähetti minulle vähän aikaa sitten ottamiaan kuvia minusta ja sen aikaisista ystävistäni.

En halua paljastaa ystäväni kasvoja, hän ei ehkä pitäisi siitä

Kuvat herättivät minussa monenlaisia tunteita. Tunsin haikeutta, iloa, mutta myös surua ja ikävää.  

Miksi tunsin haikeutta? Kaipaan nuoruutta, sitä, ettei vielä ymmärtänyt olevansa vastuussa itsestään, kun ei lain mukaan tarvinnut olla, vaikkakin itse jouduin ottamaan vastuuta itsestäni (enemmän kuin sen ikäiselle ehkä olisi ollut hyväksi) jo esiteini-iästä asti. Vasta nyt, lähestyessäni kolmeakymmentä, olen tosissaan alkanut tajuta sen, että minä olen itsestäni vastuussa täysin. Olen pakoillut vastuuta ja uskon, että se johtuu siitä, että jouduin ottamaan sitä harteilleni jo niin nuorena. Vastustan sitä, koska se tuntuu epämiellyttävältä. Nuoruuden aikaiset hylkäämisen kokemukset puskevat pintaan, tunteet siitä, että kukaan ei välitä ja olen maailmassa täysin yksin. Todellisuudessa en ollut yksin, ei minulta puuttunut läheisiä, mutta en osannut avautua kenellekään. Minusta tuntui silloin, että kukaan ei koskaan kysy, mitä minulle kuuluu. Vaikka varmasti kysyikin, mutta ehkä minusta tuntui, että he eivät halua oikeasti tietää. Tästä syystä tunsin myös surua, kun katselin noita kuvia. Kun perheeni hajosi ollessani 12-vuotias, alkoi perusturvallisuudentunne olla todella rikki, sillä vaikka isäni huolehti meistä taloudellisesti, oli hänelläkin niin rankkaa, ettei hän jaksanut keskittyä meidän lasten henkiseen hyvinvointiin. Kun olin 13 ja pikkuveljeni 9, aloimme viettää usein öitä yksin kotona, sillä isä viihtyi kaupungilla etsien aikuista seuraa, mikä totta kai on täysin tervettä ja hyvä asia, mutta ehkä olisimme tarvinneet jotakuta aikuista kaitsijaa sillä välin. 

Aluksi tällainen kahdestaan pikkuveljen kanssa kotona olo tuntui hauskalta ja jännältä, saimme surffailla netissä yötä myöten katsellen hölmöjä videoita. Kun pikkuveljeni vähän varttui ja minä olin noin 15-vuotias, hän tykkäsi viettää enemmän öitä kavereittensa luona ja minä olin toisinaan yksin kotona. Silloin minua alkoi ahdistaa. Aloin saada paniikkikohtauksia. Muistan elävästi vieläkin ensimmäisen kohtauksen: olin varma, että kuolen tai sekoan, hyperventiloin ja tuntui, että yhteys kehooni katoaa kokonaan, ajattelin, että varmaankin henki pakenee kehostani. Sain soitettua paniikissa isälleni ja itkin puhelimeen, että hän tulisi kotiin. Aika tuntui ikuisuudelta sillä välin, kun odotin häntä saapuvaksi. Viimein hän ja hänen naisystävänsä tulivat, melkoisen hädissään siitä, että mitä täällä oikein tapahtuu. En osannut itkultani sanoa muuta, kuin että minua pelotti. Heidän ollessa kotona aloin pikku hiljaa rauhoittua ja pääsin nukkumaan. 

Tämä toistui ainakin kerran uudelleen, mutta sitten aloin itsekin viettää paljon öitä muualla kuin kotona, tai niin päin, että minulla oli joku yökylässä. En kai halunnut enää olla yksin. Orastava läheisriippuvuus nosti päätään... Mutta ihmissuhteeni olivat kaoottisia. Minulla oli seurustelusuhde, jonka toinen osapuoli käyttäytyi manipuloivasti minua kohtaan ja välillä hylkäsi minut, sitten taas halusi minut takaisin. Varmaankin tämä on ihan normaalia nuorten toimintaa, mutta jätti minuun syviä jälkiä. Koin, että minusta ei voi oikeasti välittää. 

Itsenäistyminen oli minulle huikea asia, niin kuin se on varmasti jokaiselle nuorelle. Muutin omilleni saman kuukauden aikana, jolloin täytin 18. Meillä oli ollut viime vuosina isäni kanssa melkoisen huonot välit, ja sanoin aina hänelle, että minä lähden täältä heti, kun täytän 18. Ja sen tein, itse asiassa vielä hieman ennen varsinaista syntymäpäivääni. Tuntui, että pääsin hengähtämään, omaan rauhan tyyssijaan. En kuitenkaan alkanut voida kovin paljon paremmin. Lukion loppu meni jotenkuten, en jaksanut aina lähteä luennoille ja myöhästelin kokeistakin. Kirjoitukset menivät ihan hyvin, vaikka tähtäsin korkeammalle, mutta en jaksanut keskittyä pänttäämiseen paljoakaan. Ajatukseni pyörivät niin paljon oman vointini ympärillä, että niitä oli vaikea saada muualle. Oli toki hyviäkin hetkiä, niin kuin kuvista näkyy. Olen onnellinen siitä, että minulla oli ystäviä, eikä minua lukiossa myöskään enää kiusattu. En silti osannut avautua ystävillenikään: minä olin se, jolle avauduttiin. 

Olen vasta viime aikoina, ehkä viimeisen vuoden aikana, alkanut oikeasti opettelemaan muille puhumista. Olen huomannut, että asioista puhuminen tai kirjoittaminen auttaa – saa jäsenneltyä ajatuksiaan, jotka muuten ovat yhtä vyyhtiä, jonka päästä ei saa kiinni. Tämän kaiken kirjoittaminen tuntui terapeuttiselta. 

Onneksi minulla oli nuorena myös turvallisia aikuisia elämässäni, joiden seurassa oli hyvä olla. Mummo ja varsinkin yksi tädeistäni olivat (ja tätini on edelleen) minulle erityisen läheisiä. Heidän luonaan tuntui, että pystyin rauhoittumaan ja hengähtämään, kun kotona asuminen tuntui niin levottomalta ja ahdistavalta silloin kun en ollut vielä itsenäistynyt. 
Haluaisin lopuksi vielä antaa neuvon aikuisille, joiden elämässä on nuoria ihmisiä. Kysykää heiltä, mitä kuuluu. Ja jos vastaus on, että ihan hyvää, niin tee lisäkysymys: ei kun mitä sinulle ihan oikeasti kuuluu? 

Lempeyttä, myötätuntoa ja iloa päiväänne, tärkeät lukijani!

Masennuksesta

 Kirjoittaminen, tai oikeastaan melkein kaikki tekeminen, on tuntunut viime aikoina hankalalta ja työläältä. Nyt kuitenkin ei tuntunut liian pakottamiselta tarttua toimeen tämän asian kanssa. Olen ollut jonkin verran väsynyt viime aikoina ja tehnyt lähinnä pakollisia asioita. 

Puhuin masennuksesta erään tuttavani kanssa äskettäin. Tokaisin, että sain omani perinnöksi äidiltäni. Lause hieman huvittikin minua, mutta samalla tulin surullisen tietoiseksi siitä, miten totta se onkaan. Opin samat selviytymiskeinot, joita äitini käytti: kun on vaikeaa, mennään peiton alle makaamaan niin kauaksi aikaa, että olo helpottuu. Äidilläni oli toki fyysisestikin jaksamisongelmia, mutta mietin vain, kuinka paljon fyysiset ja henkiset ongelmat ovatkaan kytköksissä toisiinsa? Ehkäpä enemmän kuin arvaammekaan. Mitäpä jos kaikki fyysisetkin sairaudet ovat vain seurausta henkisestä pahasta olosta, esimerkiksi huomiotta jätetyistä tunteista, joista haluaisi päästä eroon? Tämä aihe ansaitsisi kokonaan oman kirjoituksensa, tai ehkä kokonaisen kirjan. Sellaisia toki on jo olemassakin. 

Minulle ei lapsena paljonkaan opetettu tunnesäätelyä. Tuttavani, jonka kanssa puhuin näistä aiheista, pohti, että kenelle niitä on muka opetettu. Minä en tiedä, mutta miksi toiset näyttävät hallitsevan tunteensa paremmin? Voivatko tunteet tuntua toisilla voimakkaammin, kuin toisilla? Minusta tuntuu usein, että tunne, jota tunnen, nielaisee minut kokonaan ja täyttää koko tietoisuuteni. En usein näe mitään muuta, kuin jonkun tietyn tunnetilan, joka on minussa. Negatiivisista tunteista lamaannun usein lähes täysin, joskus jopa aivan täysin. Siksi en ole elämässäni saanutkaan paljon aikaan (tästä voi tietysti keskustella, että mikä on “aikaan saamista”, mutta jos ajatellaan yhteiskunnallisella mittapuulla, mitä yleensä ajatellaan aikaan saamisella). Olen viettänyt paljon aikaa lamaantuneessa tilassa. Olen todella tyytyväinen, että päätin nyt kirjoittaa siitä huolimatta, että minulla oli ahdistusta sisällä ja hieman lamaantunut olotila! 

Mitä jos masennus onkin sellainen sairaus, joka tarttuu? En tarkoita, että jos siitä puhuu jollekulle, toinen saisi sen heti. Tarkoitan, että varmastikin toimintatavat tarttuvat. Lapset oppivat taitoja vanhemmilta, kuten itsekin opin äidiltä, miten käsitellä vaikeita asioita ja tunteita. Nuoret matkivat niitä, keitä ihannoivat. Miksi sama ei jonkin verran pätisi myös aikuisiin: seura tekee kaltaisekseen? Tässä on myös se hyvä puoli, että voimme opetella parempia toimintatapoja. Aikuisena meillä on vara valita, ymmärrämme, että emme ole vain olosuhteittemme tahdottomia sätkynukkeja. Toivoisin, että pystyisin enemmän omaksumaan muilta terveellisiä elämäntaitoja, enkä itsepintaisesti pyörisi masennukseni kehässä. Puolisoni sanoi joskus, että vaatii paljon energiaa olla masentunut: päättää pitää kiinni masennuksesta. Ei ole kuitenkaan helppoa myöskään valita toisin, mutta ehkä se on aivan yhtä mahdollista!

Kuinka puhut itsestäsi?

Tänään minua on askarruttanut itsensä haukkumisen ilmiö. En ole ennen ajatellut asiaa näin syvällisesti, kuin mitä aion nyt aiheeseen pureutua. Törmäsin tänään (ja kun asiaa tarkemmin ajattelee, törmää mahdollisesti lähes joka päivä) ihmiseen, joka väheksyi ulkonäköään ääneen muille. Tässä tapauksessa jutun juju vaikutti olevan se, että hän halusi kehuja. En voi tietenkään olla täysin varma, oliko se todella mitä hän halusi, mutta sain vahvasti sellaisen vaikutelman. Minulle tuli mieleen, kun Antti Holma kertoi “Auta, Antti” -podcastissaan olleensa 13-vuotiaana Sonkajärven savenvalantakurssilla. Hän oli dreijannut yhtä ainokaista työtään koko kurssin ajan, kun vanhemmat rouvashenkilöt olivat luoneet monikymmenosaisia astiastoja ja kurssin lopuksi arvostelivat töitänsä osallistujien kesken: “no en minä nyt tiiä tuliko näistä mittään, mitenkä onko tuo ykskii ihan vino, en minä nyt oikein oo tyytyväinen”, johon kaikkien kuului vastata: “aivan upeita, kerrassaan hienoimpia mitä täällä on ikinä nähty” - ja Holma ajatteli tällaista dialogia käyvien olevan aivan sekopäitä. Tällä tavalla ulkoapäin moinen käytös kuulostaakin melko järjettömältä, ainakin omasta mielestäni. Usein ihminen kuitenkin kaipaa tunnustusta. Itsensä parjaaminen saattaa olla tehokas keino sen saamisessa. Pelkkä kysymys: “mitä mieltä olette tästä?” tai toteamus “mielestäni onnistuin hyvin” ei välttämättä kirvoita muilta sellaista palautetta, mitä haluaa kuulla.  

Jatkuva sisäinen negatiivinen palaute itseä kohtaan on kuitenkin omiaan syömään itseluottamusta ja –tuntoa. Auttaako ulkoa tuleva, väkisin “lypsetty” positiivinen kommentointi todella vahvistamaan niitä? Minä uskon, että ei. Itsetunto sen sijaan saattaa vain heikentyä, mikäli se on riippuvainen ulkoisesta palautteesta. Ajatellaanpa, että ihminen on tottunut siihen, että hän saa jatkuvasti muilta tunnustusta, vaikka itse jatkuvasti epäilee itseään. Jonakin päivänä tunnustusta ei tulekaan. “Nyt minä olen TODELLA mokannut! Olin aivan oikeassa koko ajan, minusta ei ole mihinkään, epäonnistun aina!” - tällaiset saattaisivat olla ihmisen ajatukset kuvitellussa tilanteessa.
 

Itse olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, millä tavoin puhun itsestäni muille ja itselleni ajatuksissani. Miksei itselleen voisi puhua niin kuin puhuu hyvälle ystävälle? Ystävälle on tärkeää olla rehellinen, mutta ei kukaan kuitenkaan halua olla ystävälleen ilkeä. Kysymys kuuluu, haluaako olla itselleen hyvä ystävä, haluaako hyvän suhteen itseensä. Jos haluaa, on parasta kohdella itseään hyvin, ihan ajatuksista alkaen, sillä ajatukset luovat todellisuutta. Aina ennen tekoa on ajatus. Ajatukset valmistavat kehoa toimimaan tietyllä tavalla ja vaikuttavat suoraan tunteisiimme. Jokainen on varmasti kokenut, kuinka esimerkiksi pelkästään ajattelemalla jotakin suututtavaa asiaa tulee vihaiseksi tai ainakin ärtyneeksi. Keho seuraa ajatusta ja ajatuksen synnyttämää tunnetta. Jos siis ajattelee jatkuvasti olevansa huono jossakin, koko keho todella tuntee niin ja siten ajatus tuleekin toteen. Voi olla toki vaikea alkaa yhtäkkiä uskoa vastoin pinttyneitä ajatusmallejaan. Pelkkä positiivinen ajattelu ei auta, jos mieli kuitenkin huikkaa jokaisen ajatusvääristymän korjausyrityksen päälle “en usko tähän”. Kaiken voi kuitenkin kyseenalaistaa, joten ajatusvääristymällekin voi sanoa: “en usko tähän enää”.  

Yritän itse välttää ajattelemasta itsestäni adjektiivein. Olen pitkään jotakuinkin vakaasti uskonut olevani suhteellisen epäviehättävä, mutta asia ei korjaannu yrittämällä ajatella “olen viehättävä”, jos en usko siihen - siispä, kun huomaan ajattelevani olevani epäviehättävä, sanon itselleni, että enpäs ole. Minä vain olen.

Henkisestä väkivallasta

 Tänään kuulin, että erästä tuttavaani oli haukuttu julkisella paikalla, aivan tuosta noin vain, tuntemattomien toimesta. Hänelle oli huudeltu ainakin, että hän on ruma, eikä asiaan liittynyt minkäänlaista sitä edeltävää tilannetta, käytös ilmeni siis aivan yllättäen. Tällainen herättää minussa aina närää. Miksi kukaan ansaitsisi tuollaista kohtelua? Mitä mahtaa liikkua ihmisen päässä, kun hän päättää avata suunsa sanoakseen jotakin ällistyttävän ilkeää jollekulle täysin tuntemattomalle? En tarkoita, että kukaan tuttukaan ansaitsisi tulla haukutuksi. Ei tietenkään, mutta käytös olisi helpompi ymmärtää, jos asiaan liittyisi esimerkiksi sitä edeltänyt riita tai kauna. 

Miten olisi paras toimia tilanteessa, jossa kokee haukkumisen kaltaista henkistä väkivaltaa? Yleensä yksi ensimmäisistä reaktioista on poistua paikalta, koska kukapa haluaisi jäädä tilanteeseen, jossa joku satuttaa. On kuitenkin mielestäni väärin, jos henkisen väkivallan uhri joutuu pakenemaan ja väistelemään paikkoja ja ihmisiä siinä pelossa, että tulee lytätyksi. Mieleeni tuli, voisiko tilanteessa, jossa joku esimerkiksi huutelee asiattomuuksia, kaivaa puhelimen esiin ja alkaa kuvata tilannetta? Julkisen nöyryytyksen pelko saattaisi saada huutelijan hiljaiseksi, mutta voisi myös herättää fyysisen väkivallan uhan tai lisätä vain vettä myllyyn. Jälkimmäisessä tapauksessa kuvamateriaalin sankarille löytyisi varmasti sekä puolustajia, että halveksujia. Entä toimisiko, jos huutelijan luo menisi ja kertoisi tälle, miltä moinen käytös tuntuu ja kenties lisäksi kysyisi, mikä saa sinut sanomaa noin? Tässä on riskinä se, että tulisi entistä pahemmin satutetuksi. 

Voiko haukkumisesta nostaa kunnianloukkaussyytteen? Rikoslain mukaan kunnianloukkaukseen syyllistyy muun muassa, jos “esittää toisesta valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, tai muuten halventaa toista”. Mikä sitten on kenenkin mielestä halventavaa? Vaikuttaa siltä, että meillä on aika suuri kynnys sietää halventavia lausumia toisiltamme. Ajattelen, että meillä on kaksi järkevää vaihtoehtoa: joko kasvattaa itsetuntoamme niin, että voimme helposti sivuuttaa ja unohtaa, jos joku (yrittää) käyttää meihin henkistä väkivaltaa, tai alamme enemmän puuttua asiaan rankallakin kädellä. Ehkäpä, jos esimerkiksi kunnianloukkauksesta tehtäisiin kanteita nykyistä useammin, se toimisi viestinä, ettei tällainen peli vetele, asiaan on tultava muutos. Ehkä kynnys lipsauttaa suustaan milloin mitäkin kasvaisi ja alkaisimme miettiä tarkemmin, mitä kannattaa sanoa ääneen ja mitä ei? 

Itse olen ollut koulukiusattu. Nykyään ajattelen, että monilla muiden mollaaminen saattaa olla yksi tapa purkaa pahaa oloaan. Tätä ei kuitenkaan lapsena tiedä ja siksi silloin koetut syrjimis- ja haukkumiskokemukset voivat jättää todella syvät jäljet. Onneksi olen kuitenkin päässyt melko hyvin yli niistä ajoista, vaikkakin osa sisäisestä negatiivisesta puheestani on varmasti vieläkin sieltä peräisin. Sen kanssa teen töitä joka päivä. Olen kuitenkin pystynyt antamaan anteeksi ainakin mielellisellä tasolla. Aina ei tunnetasolla tunnu siltä, että olen antanut anteeksi, mutta yritän silti ymmärtää ja nähdä menneisyyden kiusaajani empatian silmin. Ei kenelläkään ole helppoa.

Minulla on ollut myös aikuisena, jos ei nyt kiusaamiskokemuksia, niin kokemuksia henkisestä alistamisesta. Kahdessakin eri työpaikassa minua kohtaan on mielestäni oltu asiattomia. Toisessa minulle vihjailtiin vähän väliä seksuaalisesti ja toisessa ulkonäköäni ja työntekoani kommentoitiin niin, että pahoitin jatkuvasti mieleni. Tätä seksuaalissävytteistä vihjailua jaksoin kuunnella lähinnä siksi, että koin vahvasti empatiaa ja sääliä kyseistä henkilöä kohtaan. Kerran kuitenkin sattui tilanne, jossa eräällä työhön liittyvällä taksimatkalla taksinkuljettaja alkoi puhua minulle asiattomuuksia, kun olin yksin hänen kanssaan taksissa. Tuo tapahtuma järkytti minua eniten kaikista aikuisiällä kokemistani alistamis- ja väkivaltayrityksistä. En olisi osannut odottaa enkä siten mitenkään välttää tilannetta enkä myöskään osannut toimia. Kerroin asiasta puolisolleni, mutta en kenellekään muulle – olisi pitänyt kirjoittaa blogiteksti jo silloin! En tiedä mitä ihmettä tuo henkilö oikein halusi käytöksellään, mutta epäilen, että saada minut hämilleni ja ikään kuin osoittaa “kuka on kuka”. Näkisittepä minut nyt pyörittelemässä silmiäni! Haluaisin olla varautunut seuraavan tällaisen kokemuksen varalta ja osata tehdä jotakin, mahdollisesti kirjoittaa sanatarkasti muistiin kuulemani ja julkaista sen mahdollisimman pian sen jälkeen! Jos jollakulla on joitakin muita ehdotuksia, otan mielihyvin vastaan.

Taroteista

 Olen käyttänyt tarot-kortteja jo monien vuosien ajan. Olin hieman päälle parinkymmenen, kun tutustuin ensimmäisen kerran Aleister Crowleyn innoittamaan ja Frieda Harrisin kuvittamaan Thoth-pakkaan. Tarotit luikertelivat elämääni vaivihkaa, eivät niinkään kertarysäyksenä. Aluksi pidin niitä kovin salaperäisinä, vaikeaselkoisina ja ajattelin niissä olevan jonkinlaisia mystisiä taikavoimia. Nyt en enää mystifioi niitä niin paljon, vaan ajattelen pikemminkin, että ne toimivat oman psyykeemme peilinä. 

Minun vuosikorttini tänä vuonna on “Kuu”. Kuu-kortti edustaa intuitiivista puolta meissä. Se edustaa myös varjopuoltamme: alitajuntaamme ja esimerkiksi pelkoja, jotka ovat jääneet elämään meissä. Kortti kehottaa työskentelemään pelkojensa kanssa, jotta ne eivät liikaa vaikuttaisi tulevaisuuteemme. Meidän on hyvä välillä kuunnella intuitiotamme asioista ja ottaa se huomioon järjen lisäksi tehdessämme päätöksiä. Kortista herää myös halu tutustua paremmin luonnon kiertokulkuun ja sen rytmeihin. Naisena sanoisin, että esimerkiksi kuukautiskierron voima on kenties aivan aliarvioitu, tai ehkä tämä patriarkaalinen maailmanjärjestys, joka tuntuu vallitsevan (tästä osoituksena esimerkiksi työelämän tarkoin määritellyt työajat vieläpä vuodenajasta riippumatta, joka mielestäni on hieman hullua, ekstroverttiyden arvostaminen pikemmin kuin introverttiyden, menestyksen ja materian arvostaminen jne.), ei halua sitä tunnustaa. 

Nostin pari päivää sitten Rider-Waite -tarotpakasta kortin “Voima” vastauksena pohdintaani, mitä minun tulisi ottaa huomioon edessäni olevassa uudessa elämänvaiheessa ja millainen suhtautumistapa minun kannattaisi omaksua. Kortti valoi luottamusta omaan rohkeuteeni ja kykyyn selvitä vaikeistakin elämäntilanteista. Ihmisellä on taipumus selviytyä mitä vaikeimmista olosuhteista ja kortti vakuuttaa, että meidän ei tarvitse pelkästään selviytyä, vaan voimme kukoistaa! Sisällämme on valtavasti elämänvoimaa, joka täytyy valjastaa tietoisesti käyttöömme, niin kuin kesyttäisimme villin eläimen. Kuten mainitsinkin, kortti muistuttaa rohkeudesta: rohkeus ei ole sitä, ettei pelkää, vaan sitä, että uskaltaa, vaikka pelkäisi! 

Voima-kortin jälkeen nostin vielä toisen kortin, koska olin utelias, mitä tapahtuu, jos noudatan tämän kortin antamia ohjeita. Sain “Miekkojen lähetin”. Miekkojen lähetti edustaa uusia ideoita, uusia kommunikaation tapoja, uteliaisuutta. Tässä vaiheessa olin jo todella täpinöissäni pakan antamista korteista tällä kertaa, koska olinhan juuri aloittanut tämän blogin kirjoittamisen (uusi kommunikaation muoto) ja aikeissa lähteä tekemään kirjoittaen tehtävästä työstä itselleni yhtä elämäntehtävistäni. Tämä kortti ei olisi voinut tulla parempaan hetkeen! Miekkojen lähetti on viestinviennin vasta-alkaja. Se ehdottomasti rohkaisee kokeilemaan uusia itseilmaisun muotoja ja aloittamaan uusia projekteja. Se muistuttaa olemaan avoin maailmalle ja katsomaan joka hetkeä pitäen mielessä, mitä tästä uudesta kokemuksesta voisi oppia.