Kirjoitin hetken aikaa sitten Facebookiin pohdintojani neuroepätyypillisyydestä.
Neurodiversiteetti on biodiversiteetti-sanasta johdettu termi tarkoittamaan neurologista monimuotoisuutta. Me ihmiset olemme tavallaan kovin samanlaisia, mutta myös hyvin erilaisia keskenämme eikä meitä ole kahta täysin samanlaista.
Neuroepätyypillisyys. Minusta se on kiehtova ja käyttökelpoinen sana, sillä sen kautta tulee selvästi ymmärretyksi se, että on olemassa neurotyypillisiä ihmisiä (jotka eivät koe samankaltaisia haasteita kuin neuroepätyypilliset) ja sitten taas neuroepätyypillisiä ihmisiä, joka taas tarkoittaa sitä, että he kohtaavat elämässään neuropsykiatrisia haasteita. Nepsy (lyhenne neuropsykiatrisesta) -ihmisiä ovat myös esimerkiksi ADHD- ja Touretten oireyhtymään diagnosoidut.
Ajattelen, että neurotyypillisyys-epätyypillisyys on ikään kuin jana, jolle jokainen sijoittuu jonnekin. Ei ole välttämättä selkeää rajaa siinä, onko neurotyypillinen vai -epätyypillinen.
Olen itse viime aikoina pohtinut paljon sitä, että en itse ole ainakaan täysin neurotyypillinen ihminen. Itselleni ovat ominaisia esimerkiksi tunnesäätelyn vaikeudet, keskittymisvaikeudet ja jonkin verran koen obsessiivisuutta, jota esimerkiksi autismin kirjolaisilla tavataan (erikoiset kiinnostuksenkohteet, joita muut eivät välttämättä ymmärrä mutta jotka ovat HYVIN tärkeitä henkilölle itselleen – muiden silmissä jopa pakkomielteisyyteen asti). Hermostollisia ongelmia on, keho on lähes jatkuvassa yli- tai alivireystilassa. Sitä on hankala säädellä ja nämä tilat ilmenevät esimerkiksi rytmihäiriöinä ja jatkuvina vatsaoireina, toisaalta alivirittyneisyys taas väsymyksenä ja apaattisuutena. Vuorovaikutus vieraiden ihmisten kanssa on myös minusta ahdistavaa, välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta kuitenkin aina jännittävää. Toisaalta myös haluan haastaa itseäni ja mennä tällaisia vaikeita asioita kohti: joskus olen tehnyt jopa niinkin, että olen ylikompensoinut tuota ominaisuuttani vältellä uusia kohtaamisia ja haalinut niitä oikein kunnolla lyhyessä ajassa. Muistan, että lapsena minua ei tosin pelottanut kommunikoida vieraillekaan ihmisille, päinvastoin, olin todella rohkea tapaus. En tiedä, mikä kaikki on vaikuttanut siihen, että asia ei ole enää niin. Varmasti kiusaamiskokemuksilla on osansa – kokemukset, joissa on joutunut kokemaan, ettei ole hyväksytty sellaisena kuin on, vaan on jotenkin vääränlainen. Näinhän nepsy-ihmiset ylipäätään ovat pitkään joutuneet kokemaan yhteiskunnan tasolta tulevien asenteiden myötä: sinussa on jotakin vikaa, sinut pitää saada kuntoon, jotta olisit tuottava yhteiskunnan jäsen tavalla, jolla kaikki MUUT ovat.
Minä olen varma, että tänne me kyllä mahdumme kaikki omine omalaatuisine outouksinemmekin. Jokin asiahan on outo vain tietystä näkökulmasta. Jos kykenee vaihtamaan näkökulmaa, se tuleekin tutuksi, ymmärretyksi. Uskon, että kaikenlaista tarvitaan, jokaisella on täällä tehtävänsä.
Tässä kohtaa tuli aiheeksi kirjoittaa nepsy-ihmisten lääkitsemisestä. Minä olen itse niin jääräpää, että vaikka minulla todettaisiin virallisesti neuropsykiatrinen “poikkeavuus”, en haluaisi siihen lääkitystä. Varsinkin, kun tiedän, millaisia ADHD:n myönnetyt lääkkeet ovat laadultaan, en mitenkään pystyisi sisäistämään niitä kehooni joka päivä, en ehkä edes tarvittaessa, koska olen itse melkoisen herkkä kaikenlaisille lääkeaineille. Mutta ymmärrän sen, että jos yksilö ei kaikesta ponnistelustaan huolimatta suoriudu mitenkään edes asioista, jotka häntä todella motivoivat, mutta saavat tähän apua lääkkeistä, niin mikäs siinä. Jokainen tekee itse oman ratkaisunsa – ja kaikkea voi kokeilla, ei minkään tarvitse olla sinetöityä sillä hetkellä, kun jonkun päätöksen tekee puoleen tai toiseen.
Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi tämä yhteiskunta niin paljon painostaa lääkkeiden syömiseen. Itse en ole koskaan kokenut pahaa painostusta, mutta olen kyllä todistanut sellaista - ja jopa pakkolääkintää - lähipiirissäni. Joskus toki voi tulla tilanteita, jolloin yksilö itse ei saata olla kaikkein paras arvioitsija omasta tilastaan, mutta tämä on niin monimutkainen aihe käsitellä, että en lähde siihen nyt.
Heräsikö ajatuksia? Kerro toki!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti