Masennuksesta

 Kirjoittaminen, tai oikeastaan melkein kaikki tekeminen, on tuntunut viime aikoina hankalalta ja työläältä. Nyt kuitenkin ei tuntunut liian pakottamiselta tarttua toimeen tämän asian kanssa. Olen ollut jonkin verran väsynyt viime aikoina ja tehnyt lähinnä pakollisia asioita. 

Puhuin masennuksesta erään tuttavani kanssa äskettäin. Tokaisin, että sain omani perinnöksi äidiltäni. Lause hieman huvittikin minua, mutta samalla tulin surullisen tietoiseksi siitä, miten totta se onkaan. Opin samat selviytymiskeinot, joita äitini käytti: kun on vaikeaa, mennään peiton alle makaamaan niin kauaksi aikaa, että olo helpottuu. Äidilläni oli toki fyysisestikin jaksamisongelmia, mutta mietin vain, kuinka paljon fyysiset ja henkiset ongelmat ovatkaan kytköksissä toisiinsa? Ehkäpä enemmän kuin arvaammekaan. Mitäpä jos kaikki fyysisetkin sairaudet ovat vain seurausta henkisestä pahasta olosta, esimerkiksi huomiotta jätetyistä tunteista, joista haluaisi päästä eroon? Tämä aihe ansaitsisi kokonaan oman kirjoituksensa, tai ehkä kokonaisen kirjan. Sellaisia toki on jo olemassakin. 

Minulle ei lapsena paljonkaan opetettu tunnesäätelyä. Tuttavani, jonka kanssa puhuin näistä aiheista, pohti, että kenelle niitä on muka opetettu. Minä en tiedä, mutta miksi toiset näyttävät hallitsevan tunteensa paremmin? Voivatko tunteet tuntua toisilla voimakkaammin, kuin toisilla? Minusta tuntuu usein, että tunne, jota tunnen, nielaisee minut kokonaan ja täyttää koko tietoisuuteni. En usein näe mitään muuta, kuin jonkun tietyn tunnetilan, joka on minussa. Negatiivisista tunteista lamaannun usein lähes täysin, joskus jopa aivan täysin. Siksi en ole elämässäni saanutkaan paljon aikaan (tästä voi tietysti keskustella, että mikä on “aikaan saamista”, mutta jos ajatellaan yhteiskunnallisella mittapuulla, mitä yleensä ajatellaan aikaan saamisella). Olen viettänyt paljon aikaa lamaantuneessa tilassa. Olen todella tyytyväinen, että päätin nyt kirjoittaa siitä huolimatta, että minulla oli ahdistusta sisällä ja hieman lamaantunut olotila! 

Mitä jos masennus onkin sellainen sairaus, joka tarttuu? En tarkoita, että jos siitä puhuu jollekulle, toinen saisi sen heti. Tarkoitan, että varmastikin toimintatavat tarttuvat. Lapset oppivat taitoja vanhemmilta, kuten itsekin opin äidiltä, miten käsitellä vaikeita asioita ja tunteita. Nuoret matkivat niitä, keitä ihannoivat. Miksi sama ei jonkin verran pätisi myös aikuisiin: seura tekee kaltaisekseen? Tässä on myös se hyvä puoli, että voimme opetella parempia toimintatapoja. Aikuisena meillä on vara valita, ymmärrämme, että emme ole vain olosuhteittemme tahdottomia sätkynukkeja. Toivoisin, että pystyisin enemmän omaksumaan muilta terveellisiä elämäntaitoja, enkä itsepintaisesti pyörisi masennukseni kehässä. Puolisoni sanoi joskus, että vaatii paljon energiaa olla masentunut: päättää pitää kiinni masennuksesta. Ei ole kuitenkaan helppoa myöskään valita toisin, mutta ehkä se on aivan yhtä mahdollista!