Miekkoja satelee taroteista

Nostin Thoth-tarotpakasta kortin Miekkojen ässä. Se symboloi kommunikaatiota, uusia ideoita, läpimurtoja, menestystä, mielellistä selkeyttä. Se kehottaa esimerkiksi meditoimaan säännöllisesti, jotta olisi mahdollista saavuttaa mielen selkeys: sitä kautta voi aueta uusia ajattelun tasoja. Nostin myös vähän aikaa sitten Rider-Waite –pakasta kortin Miekkojen lähetti. Molemmat kortit rohkaisevat kokeilemaan uusia kommunikaation muotoja ja myös Miekkojen lähetti symboloi uusia ideoita - nämä kortit siis tulivat minulle juuri sopivaan saumaan rohkaisemaan minua, kun olin aloittanut tämän bloginkirjoittamisprojektin ja ajatellut hakevani opiskelemaan journalistiikkaa! Molemmat kortit painottavat juuri kommunikaatiota ja mielellisiä kykyjä.  

 
Sekä Miekkojen ässä, että lähetti kertovat, että matka on vasta alussa, vielä ei olla lähelläkään mestaritasoa, joten on hyvä kokeilla uusia lähestymistapoja ja näkökulmia asioihin. Miekkojen lähetti kuitenkin rohkaisee ehdottomasti seuraamaan intohimojaan ja sitä, mikä vetää puoleensa. Molemmat kannustavat aloittamaan uusia projekteja juuri nyt. Nyt on hyvä aika olla inspiroitunut, oppia jotakin uutta, jakaa viestinsä maailmalle.

 
Miekkojen ässä varoittaa, että uuden kommunikaation tason kanssa kannattaa olla varovainen, sillä sen tuoman vapauden lisäksi mukana tulee myös vastuu. Mielellistä ja kielellistä voimaa voi käyttää sekä hyvään, että pahaan. On tuotava viestinsä esiin niin, ettei tahallisesti loukkaa muita. Tietenkään kukaan ei ole täysin vastuussa toisen tunteista, eikä jokaista voi miellyttää, mutta ei kuitenkaan pidä käyttää sanan säilää tahallisesti satuttamiseen. Itse tunnustan, että minulla on tässä paljon opittavaa. En esimerkiksi puhu tunteistani kovin paljoa ja usein tuon ajatukseni niistä julki vasta sitten, kun tuntuu, että halkean. Silloin ulosanti saattaa olla kaikkea muuta kuin rakentavaa.

Riittämättömyydestä

 Tänään olen kokenut paljon riittämättömyyttä. Ehkä stressi tulevasta muutosta laukaisee paljon muitakin negatiivisia tunteita ja olotiloja. Olin lähdössä päivälenkille ja pohdin, pitäisikö mennä kävellen vai juosten. Oli voimaton olo ja ajattelin, että on parempi kävellä, vaikka mieli haluaisikin juosta. Aloin ajattelemaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka touhuavat aina aamusta iltaan jotakin, saaden aikaan niin paljon kaikkea, mitä en ole itse ikinä saanut. Tunnen tällaisia ihmisiä ja ihmettelen, miten he pystyvät siihen. Minulla on sellainen mielikuva, että he vain painavat menemään, joko eivät ikinä väsy tai eivät välitä väsymyksestä. Nämä ajatukset saivat minut ahdistumaan niin pahoin, että itkin koko kävelylenkin ajan. Tunsin itseni kerta kaikkiaan huonoksi, kun jaksoin hädin tuskin tehdä kävelylenkin - siihenhän nyt pystyy lapsikin. Olenko minä tosiaan niin paljon huonompi kuin ne aikaansaavat, virkeät ja kaiken aikaa aktiiviset ihmiset? Miksi?! 

Kun tulin kotiin, menin peiton alle itkemään. Yritin olla itselleni armollinen ja ajatella, että minusta saa tuntua juuri tältä, vaikka ehkä ajatus, joka tunteen aiheutti, olikin vääristynyt. Kyllähän kaikki joskus väsyvät. Ja ne ihmiset, jotka paahtavat hommia vähintään 16 tuntia päivässä, ponnistelevat TODELLA kovasti. Ainakin aluksi. Mutta ehkä kaikkeen tottuu ja asioista tulee helpompia, kun vain ylittää itsensä kerta toisensa jälkeen. 

Myöhemmin päivällä päätin lähteä uudestaan ulos, tällä kertaa juoksulenkille. Samat ajatukset pyörivät yhä päässäni, mutta yritin keskittyä suoritukseen ja teinkin suunnittelemani 4,5 kilometrin lenkin. Matkalla ajattelin, että miksi minä en pysty juoksemaan kymmentä, kahtakymmentä tai viittäkymmentä kilometriä, jos joku muukin pystyy? Tällä kertaa tyydyin kuitenkin vähempään ja kotiin saapuessani olinkin jo niin väsynyt, että ajatuksenikin olivat rauhoittuneet. Minä sentään juoksin. 

Eihän minun tarvitse riittää kenellekään muulle kuin itselleni, silti tuntuu, etten riitä itsellenikään. Se on raskasta. Totuus kuitenkin on, että jos vertaa itseään muihin, löytyy aina joku jossakin asiassa parempi, kuin mitä itse on. Paras olisi verrata itseään itseensä. Kilpailla itsensä kanssa. Olen väsynyt kilpailemaan muiden kanssa, samalla kuitenkin osa minusta haluaa sitä silti. Emme ehkä voi poistaa itsestämme kokonaan sitä osaa, joka tahtoo verrata itseään toisiin. Tärkeintä olisi kuitenkin muistaa olla itseään kohtaan lempeä ja kannustava, ei vähätellä itseään. Mikäli katsoo jotakuta ylöspäin, ei pidä silti katsoa itseään tai joitakin toisia alaspäin: voi pyrkiä samaan, kuin joku, jota ihailee, kunhan osaisi tehdä sen terveellä tavalla, ehkä suhtautua kilpailuun jopa leikkimielisesti. Mitä sitten, jos joku onkin sinua jossakin asiassa parempi? Kuten aiemmin totesin, heitä löytyy aina. Silti sinä voit ponnistella ollaksesi joka hetki parempi versio itsestäsi verrattuna menneeseen itseesi – tai ainakin voit valita olla aina hieman myötätuntoisempi itseäsi kohtaan! 

Silloin kun minä olin nuori... Ja ohjeita masentuneiden nuorten läheisille

Eräs ystäväni lähetti minulle vähän aikaa sitten ottamiaan kuvia minusta ja sen aikaisista ystävistäni.

En halua paljastaa ystäväni kasvoja, hän ei ehkä pitäisi siitä

Kuvat herättivät minussa monenlaisia tunteita. Tunsin haikeutta, iloa, mutta myös surua ja ikävää.  

Miksi tunsin haikeutta? Kaipaan nuoruutta, sitä, ettei vielä ymmärtänyt olevansa vastuussa itsestään, kun ei lain mukaan tarvinnut olla, vaikkakin itse jouduin ottamaan vastuuta itsestäni (enemmän kuin sen ikäiselle ehkä olisi ollut hyväksi) jo esiteini-iästä asti. Vasta nyt, lähestyessäni kolmeakymmentä, olen tosissaan alkanut tajuta sen, että minä olen itsestäni vastuussa täysin. Olen pakoillut vastuuta ja uskon, että se johtuu siitä, että jouduin ottamaan sitä harteilleni jo niin nuorena. Vastustan sitä, koska se tuntuu epämiellyttävältä. Nuoruuden aikaiset hylkäämisen kokemukset puskevat pintaan, tunteet siitä, että kukaan ei välitä ja olen maailmassa täysin yksin. Todellisuudessa en ollut yksin, ei minulta puuttunut läheisiä, mutta en osannut avautua kenellekään. Minusta tuntui silloin, että kukaan ei koskaan kysy, mitä minulle kuuluu. Vaikka varmasti kysyikin, mutta ehkä minusta tuntui, että he eivät halua oikeasti tietää. Tästä syystä tunsin myös surua, kun katselin noita kuvia. Kun perheeni hajosi ollessani 12-vuotias, alkoi perusturvallisuudentunne olla todella rikki, sillä vaikka isäni huolehti meistä taloudellisesti, oli hänelläkin niin rankkaa, ettei hän jaksanut keskittyä meidän lasten henkiseen hyvinvointiin. Kun olin 13 ja pikkuveljeni 9, aloimme viettää usein öitä yksin kotona, sillä isä viihtyi kaupungilla etsien aikuista seuraa, mikä totta kai on täysin tervettä ja hyvä asia, mutta ehkä olisimme tarvinneet jotakuta aikuista kaitsijaa sillä välin. 

Aluksi tällainen kahdestaan pikkuveljen kanssa kotona olo tuntui hauskalta ja jännältä, saimme surffailla netissä yötä myöten katsellen hölmöjä videoita. Kun pikkuveljeni vähän varttui ja minä olin noin 15-vuotias, hän tykkäsi viettää enemmän öitä kavereittensa luona ja minä olin toisinaan yksin kotona. Silloin minua alkoi ahdistaa. Aloin saada paniikkikohtauksia. Muistan elävästi vieläkin ensimmäisen kohtauksen: olin varma, että kuolen tai sekoan, hyperventiloin ja tuntui, että yhteys kehooni katoaa kokonaan, ajattelin, että varmaankin henki pakenee kehostani. Sain soitettua paniikissa isälleni ja itkin puhelimeen, että hän tulisi kotiin. Aika tuntui ikuisuudelta sillä välin, kun odotin häntä saapuvaksi. Viimein hän ja hänen naisystävänsä tulivat, melkoisen hädissään siitä, että mitä täällä oikein tapahtuu. En osannut itkultani sanoa muuta, kuin että minua pelotti. Heidän ollessa kotona aloin pikku hiljaa rauhoittua ja pääsin nukkumaan. 

Tämä toistui ainakin kerran uudelleen, mutta sitten aloin itsekin viettää paljon öitä muualla kuin kotona, tai niin päin, että minulla oli joku yökylässä. En kai halunnut enää olla yksin. Orastava läheisriippuvuus nosti päätään... Mutta ihmissuhteeni olivat kaoottisia. Minulla oli seurustelusuhde, jonka toinen osapuoli käyttäytyi manipuloivasti minua kohtaan ja välillä hylkäsi minut, sitten taas halusi minut takaisin. Varmaankin tämä on ihan normaalia nuorten toimintaa, mutta jätti minuun syviä jälkiä. Koin, että minusta ei voi oikeasti välittää. 

Itsenäistyminen oli minulle huikea asia, niin kuin se on varmasti jokaiselle nuorelle. Muutin omilleni saman kuukauden aikana, jolloin täytin 18. Meillä oli ollut viime vuosina isäni kanssa melkoisen huonot välit, ja sanoin aina hänelle, että minä lähden täältä heti, kun täytän 18. Ja sen tein, itse asiassa vielä hieman ennen varsinaista syntymäpäivääni. Tuntui, että pääsin hengähtämään, omaan rauhan tyyssijaan. En kuitenkaan alkanut voida kovin paljon paremmin. Lukion loppu meni jotenkuten, en jaksanut aina lähteä luennoille ja myöhästelin kokeistakin. Kirjoitukset menivät ihan hyvin, vaikka tähtäsin korkeammalle, mutta en jaksanut keskittyä pänttäämiseen paljoakaan. Ajatukseni pyörivät niin paljon oman vointini ympärillä, että niitä oli vaikea saada muualle. Oli toki hyviäkin hetkiä, niin kuin kuvista näkyy. Olen onnellinen siitä, että minulla oli ystäviä, eikä minua lukiossa myöskään enää kiusattu. En silti osannut avautua ystävillenikään: minä olin se, jolle avauduttiin. 

Olen vasta viime aikoina, ehkä viimeisen vuoden aikana, alkanut oikeasti opettelemaan muille puhumista. Olen huomannut, että asioista puhuminen tai kirjoittaminen auttaa – saa jäsenneltyä ajatuksiaan, jotka muuten ovat yhtä vyyhtiä, jonka päästä ei saa kiinni. Tämän kaiken kirjoittaminen tuntui terapeuttiselta. 

Onneksi minulla oli nuorena myös turvallisia aikuisia elämässäni, joiden seurassa oli hyvä olla. Mummo ja varsinkin yksi tädeistäni olivat (ja tätini on edelleen) minulle erityisen läheisiä. Heidän luonaan tuntui, että pystyin rauhoittumaan ja hengähtämään, kun kotona asuminen tuntui niin levottomalta ja ahdistavalta silloin kun en ollut vielä itsenäistynyt. 
Haluaisin lopuksi vielä antaa neuvon aikuisille, joiden elämässä on nuoria ihmisiä. Kysykää heiltä, mitä kuuluu. Ja jos vastaus on, että ihan hyvää, niin tee lisäkysymys: ei kun mitä sinulle ihan oikeasti kuuluu? 

Lempeyttä, myötätuntoa ja iloa päiväänne, tärkeät lukijani!

Masennuksesta

 Kirjoittaminen, tai oikeastaan melkein kaikki tekeminen, on tuntunut viime aikoina hankalalta ja työläältä. Nyt kuitenkin ei tuntunut liian pakottamiselta tarttua toimeen tämän asian kanssa. Olen ollut jonkin verran väsynyt viime aikoina ja tehnyt lähinnä pakollisia asioita. 

Puhuin masennuksesta erään tuttavani kanssa äskettäin. Tokaisin, että sain omani perinnöksi äidiltäni. Lause hieman huvittikin minua, mutta samalla tulin surullisen tietoiseksi siitä, miten totta se onkaan. Opin samat selviytymiskeinot, joita äitini käytti: kun on vaikeaa, mennään peiton alle makaamaan niin kauaksi aikaa, että olo helpottuu. Äidilläni oli toki fyysisestikin jaksamisongelmia, mutta mietin vain, kuinka paljon fyysiset ja henkiset ongelmat ovatkaan kytköksissä toisiinsa? Ehkäpä enemmän kuin arvaammekaan. Mitäpä jos kaikki fyysisetkin sairaudet ovat vain seurausta henkisestä pahasta olosta, esimerkiksi huomiotta jätetyistä tunteista, joista haluaisi päästä eroon? Tämä aihe ansaitsisi kokonaan oman kirjoituksensa, tai ehkä kokonaisen kirjan. Sellaisia toki on jo olemassakin. 

Minulle ei lapsena paljonkaan opetettu tunnesäätelyä. Tuttavani, jonka kanssa puhuin näistä aiheista, pohti, että kenelle niitä on muka opetettu. Minä en tiedä, mutta miksi toiset näyttävät hallitsevan tunteensa paremmin? Voivatko tunteet tuntua toisilla voimakkaammin, kuin toisilla? Minusta tuntuu usein, että tunne, jota tunnen, nielaisee minut kokonaan ja täyttää koko tietoisuuteni. En usein näe mitään muuta, kuin jonkun tietyn tunnetilan, joka on minussa. Negatiivisista tunteista lamaannun usein lähes täysin, joskus jopa aivan täysin. Siksi en ole elämässäni saanutkaan paljon aikaan (tästä voi tietysti keskustella, että mikä on “aikaan saamista”, mutta jos ajatellaan yhteiskunnallisella mittapuulla, mitä yleensä ajatellaan aikaan saamisella). Olen viettänyt paljon aikaa lamaantuneessa tilassa. Olen todella tyytyväinen, että päätin nyt kirjoittaa siitä huolimatta, että minulla oli ahdistusta sisällä ja hieman lamaantunut olotila! 

Mitä jos masennus onkin sellainen sairaus, joka tarttuu? En tarkoita, että jos siitä puhuu jollekulle, toinen saisi sen heti. Tarkoitan, että varmastikin toimintatavat tarttuvat. Lapset oppivat taitoja vanhemmilta, kuten itsekin opin äidiltä, miten käsitellä vaikeita asioita ja tunteita. Nuoret matkivat niitä, keitä ihannoivat. Miksi sama ei jonkin verran pätisi myös aikuisiin: seura tekee kaltaisekseen? Tässä on myös se hyvä puoli, että voimme opetella parempia toimintatapoja. Aikuisena meillä on vara valita, ymmärrämme, että emme ole vain olosuhteittemme tahdottomia sätkynukkeja. Toivoisin, että pystyisin enemmän omaksumaan muilta terveellisiä elämäntaitoja, enkä itsepintaisesti pyörisi masennukseni kehässä. Puolisoni sanoi joskus, että vaatii paljon energiaa olla masentunut: päättää pitää kiinni masennuksesta. Ei ole kuitenkaan helppoa myöskään valita toisin, mutta ehkä se on aivan yhtä mahdollista!

Kuinka puhut itsestäsi?

Tänään minua on askarruttanut itsensä haukkumisen ilmiö. En ole ennen ajatellut asiaa näin syvällisesti, kuin mitä aion nyt aiheeseen pureutua. Törmäsin tänään (ja kun asiaa tarkemmin ajattelee, törmää mahdollisesti lähes joka päivä) ihmiseen, joka väheksyi ulkonäköään ääneen muille. Tässä tapauksessa jutun juju vaikutti olevan se, että hän halusi kehuja. En voi tietenkään olla täysin varma, oliko se todella mitä hän halusi, mutta sain vahvasti sellaisen vaikutelman. Minulle tuli mieleen, kun Antti Holma kertoi “Auta, Antti” -podcastissaan olleensa 13-vuotiaana Sonkajärven savenvalantakurssilla. Hän oli dreijannut yhtä ainokaista työtään koko kurssin ajan, kun vanhemmat rouvashenkilöt olivat luoneet monikymmenosaisia astiastoja ja kurssin lopuksi arvostelivat töitänsä osallistujien kesken: “no en minä nyt tiiä tuliko näistä mittään, mitenkä onko tuo ykskii ihan vino, en minä nyt oikein oo tyytyväinen”, johon kaikkien kuului vastata: “aivan upeita, kerrassaan hienoimpia mitä täällä on ikinä nähty” - ja Holma ajatteli tällaista dialogia käyvien olevan aivan sekopäitä. Tällä tavalla ulkoapäin moinen käytös kuulostaakin melko järjettömältä, ainakin omasta mielestäni. Usein ihminen kuitenkin kaipaa tunnustusta. Itsensä parjaaminen saattaa olla tehokas keino sen saamisessa. Pelkkä kysymys: “mitä mieltä olette tästä?” tai toteamus “mielestäni onnistuin hyvin” ei välttämättä kirvoita muilta sellaista palautetta, mitä haluaa kuulla.  

Jatkuva sisäinen negatiivinen palaute itseä kohtaan on kuitenkin omiaan syömään itseluottamusta ja –tuntoa. Auttaako ulkoa tuleva, väkisin “lypsetty” positiivinen kommentointi todella vahvistamaan niitä? Minä uskon, että ei. Itsetunto sen sijaan saattaa vain heikentyä, mikäli se on riippuvainen ulkoisesta palautteesta. Ajatellaanpa, että ihminen on tottunut siihen, että hän saa jatkuvasti muilta tunnustusta, vaikka itse jatkuvasti epäilee itseään. Jonakin päivänä tunnustusta ei tulekaan. “Nyt minä olen TODELLA mokannut! Olin aivan oikeassa koko ajan, minusta ei ole mihinkään, epäonnistun aina!” - tällaiset saattaisivat olla ihmisen ajatukset kuvitellussa tilanteessa.
 

Itse olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, millä tavoin puhun itsestäni muille ja itselleni ajatuksissani. Miksei itselleen voisi puhua niin kuin puhuu hyvälle ystävälle? Ystävälle on tärkeää olla rehellinen, mutta ei kukaan kuitenkaan halua olla ystävälleen ilkeä. Kysymys kuuluu, haluaako olla itselleen hyvä ystävä, haluaako hyvän suhteen itseensä. Jos haluaa, on parasta kohdella itseään hyvin, ihan ajatuksista alkaen, sillä ajatukset luovat todellisuutta. Aina ennen tekoa on ajatus. Ajatukset valmistavat kehoa toimimaan tietyllä tavalla ja vaikuttavat suoraan tunteisiimme. Jokainen on varmasti kokenut, kuinka esimerkiksi pelkästään ajattelemalla jotakin suututtavaa asiaa tulee vihaiseksi tai ainakin ärtyneeksi. Keho seuraa ajatusta ja ajatuksen synnyttämää tunnetta. Jos siis ajattelee jatkuvasti olevansa huono jossakin, koko keho todella tuntee niin ja siten ajatus tuleekin toteen. Voi olla toki vaikea alkaa yhtäkkiä uskoa vastoin pinttyneitä ajatusmallejaan. Pelkkä positiivinen ajattelu ei auta, jos mieli kuitenkin huikkaa jokaisen ajatusvääristymän korjausyrityksen päälle “en usko tähän”. Kaiken voi kuitenkin kyseenalaistaa, joten ajatusvääristymällekin voi sanoa: “en usko tähän enää”.  

Yritän itse välttää ajattelemasta itsestäni adjektiivein. Olen pitkään jotakuinkin vakaasti uskonut olevani suhteellisen epäviehättävä, mutta asia ei korjaannu yrittämällä ajatella “olen viehättävä”, jos en usko siihen - siispä, kun huomaan ajattelevani olevani epäviehättävä, sanon itselleni, että enpäs ole. Minä vain olen.

Henkisestä väkivallasta

 Tänään kuulin, että erästä tuttavaani oli haukuttu julkisella paikalla, aivan tuosta noin vain, tuntemattomien toimesta. Hänelle oli huudeltu ainakin, että hän on ruma, eikä asiaan liittynyt minkäänlaista sitä edeltävää tilannetta, käytös ilmeni siis aivan yllättäen. Tällainen herättää minussa aina närää. Miksi kukaan ansaitsisi tuollaista kohtelua? Mitä mahtaa liikkua ihmisen päässä, kun hän päättää avata suunsa sanoakseen jotakin ällistyttävän ilkeää jollekulle täysin tuntemattomalle? En tarkoita, että kukaan tuttukaan ansaitsisi tulla haukutuksi. Ei tietenkään, mutta käytös olisi helpompi ymmärtää, jos asiaan liittyisi esimerkiksi sitä edeltänyt riita tai kauna. 

Miten olisi paras toimia tilanteessa, jossa kokee haukkumisen kaltaista henkistä väkivaltaa? Yleensä yksi ensimmäisistä reaktioista on poistua paikalta, koska kukapa haluaisi jäädä tilanteeseen, jossa joku satuttaa. On kuitenkin mielestäni väärin, jos henkisen väkivallan uhri joutuu pakenemaan ja väistelemään paikkoja ja ihmisiä siinä pelossa, että tulee lytätyksi. Mieleeni tuli, voisiko tilanteessa, jossa joku esimerkiksi huutelee asiattomuuksia, kaivaa puhelimen esiin ja alkaa kuvata tilannetta? Julkisen nöyryytyksen pelko saattaisi saada huutelijan hiljaiseksi, mutta voisi myös herättää fyysisen väkivallan uhan tai lisätä vain vettä myllyyn. Jälkimmäisessä tapauksessa kuvamateriaalin sankarille löytyisi varmasti sekä puolustajia, että halveksujia. Entä toimisiko, jos huutelijan luo menisi ja kertoisi tälle, miltä moinen käytös tuntuu ja kenties lisäksi kysyisi, mikä saa sinut sanomaa noin? Tässä on riskinä se, että tulisi entistä pahemmin satutetuksi. 

Voiko haukkumisesta nostaa kunnianloukkaussyytteen? Rikoslain mukaan kunnianloukkaukseen syyllistyy muun muassa, jos “esittää toisesta valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, tai muuten halventaa toista”. Mikä sitten on kenenkin mielestä halventavaa? Vaikuttaa siltä, että meillä on aika suuri kynnys sietää halventavia lausumia toisiltamme. Ajattelen, että meillä on kaksi järkevää vaihtoehtoa: joko kasvattaa itsetuntoamme niin, että voimme helposti sivuuttaa ja unohtaa, jos joku (yrittää) käyttää meihin henkistä väkivaltaa, tai alamme enemmän puuttua asiaan rankallakin kädellä. Ehkäpä, jos esimerkiksi kunnianloukkauksesta tehtäisiin kanteita nykyistä useammin, se toimisi viestinä, ettei tällainen peli vetele, asiaan on tultava muutos. Ehkä kynnys lipsauttaa suustaan milloin mitäkin kasvaisi ja alkaisimme miettiä tarkemmin, mitä kannattaa sanoa ääneen ja mitä ei? 

Itse olen ollut koulukiusattu. Nykyään ajattelen, että monilla muiden mollaaminen saattaa olla yksi tapa purkaa pahaa oloaan. Tätä ei kuitenkaan lapsena tiedä ja siksi silloin koetut syrjimis- ja haukkumiskokemukset voivat jättää todella syvät jäljet. Onneksi olen kuitenkin päässyt melko hyvin yli niistä ajoista, vaikkakin osa sisäisestä negatiivisesta puheestani on varmasti vieläkin sieltä peräisin. Sen kanssa teen töitä joka päivä. Olen kuitenkin pystynyt antamaan anteeksi ainakin mielellisellä tasolla. Aina ei tunnetasolla tunnu siltä, että olen antanut anteeksi, mutta yritän silti ymmärtää ja nähdä menneisyyden kiusaajani empatian silmin. Ei kenelläkään ole helppoa.

Minulla on ollut myös aikuisena, jos ei nyt kiusaamiskokemuksia, niin kokemuksia henkisestä alistamisesta. Kahdessakin eri työpaikassa minua kohtaan on mielestäni oltu asiattomia. Toisessa minulle vihjailtiin vähän väliä seksuaalisesti ja toisessa ulkonäköäni ja työntekoani kommentoitiin niin, että pahoitin jatkuvasti mieleni. Tätä seksuaalissävytteistä vihjailua jaksoin kuunnella lähinnä siksi, että koin vahvasti empatiaa ja sääliä kyseistä henkilöä kohtaan. Kerran kuitenkin sattui tilanne, jossa eräällä työhön liittyvällä taksimatkalla taksinkuljettaja alkoi puhua minulle asiattomuuksia, kun olin yksin hänen kanssaan taksissa. Tuo tapahtuma järkytti minua eniten kaikista aikuisiällä kokemistani alistamis- ja väkivaltayrityksistä. En olisi osannut odottaa enkä siten mitenkään välttää tilannetta enkä myöskään osannut toimia. Kerroin asiasta puolisolleni, mutta en kenellekään muulle – olisi pitänyt kirjoittaa blogiteksti jo silloin! En tiedä mitä ihmettä tuo henkilö oikein halusi käytöksellään, mutta epäilen, että saada minut hämilleni ja ikään kuin osoittaa “kuka on kuka”. Näkisittepä minut nyt pyörittelemässä silmiäni! Haluaisin olla varautunut seuraavan tällaisen kokemuksen varalta ja osata tehdä jotakin, mahdollisesti kirjoittaa sanatarkasti muistiin kuulemani ja julkaista sen mahdollisimman pian sen jälkeen! Jos jollakulla on joitakin muita ehdotuksia, otan mielihyvin vastaan.