Silloin kun minä olin nuori... Ja ohjeita masentuneiden nuorten läheisille

Eräs ystäväni lähetti minulle vähän aikaa sitten ottamiaan kuvia minusta ja sen aikaisista ystävistäni.

En halua paljastaa ystäväni kasvoja, hän ei ehkä pitäisi siitä

Kuvat herättivät minussa monenlaisia tunteita. Tunsin haikeutta, iloa, mutta myös surua ja ikävää.  

Miksi tunsin haikeutta? Kaipaan nuoruutta, sitä, ettei vielä ymmärtänyt olevansa vastuussa itsestään, kun ei lain mukaan tarvinnut olla, vaikkakin itse jouduin ottamaan vastuuta itsestäni (enemmän kuin sen ikäiselle ehkä olisi ollut hyväksi) jo esiteini-iästä asti. Vasta nyt, lähestyessäni kolmeakymmentä, olen tosissaan alkanut tajuta sen, että minä olen itsestäni vastuussa täysin. Olen pakoillut vastuuta ja uskon, että se johtuu siitä, että jouduin ottamaan sitä harteilleni jo niin nuorena. Vastustan sitä, koska se tuntuu epämiellyttävältä. Nuoruuden aikaiset hylkäämisen kokemukset puskevat pintaan, tunteet siitä, että kukaan ei välitä ja olen maailmassa täysin yksin. Todellisuudessa en ollut yksin, ei minulta puuttunut läheisiä, mutta en osannut avautua kenellekään. Minusta tuntui silloin, että kukaan ei koskaan kysy, mitä minulle kuuluu. Vaikka varmasti kysyikin, mutta ehkä minusta tuntui, että he eivät halua oikeasti tietää. Tästä syystä tunsin myös surua, kun katselin noita kuvia. Kun perheeni hajosi ollessani 12-vuotias, alkoi perusturvallisuudentunne olla todella rikki, sillä vaikka isäni huolehti meistä taloudellisesti, oli hänelläkin niin rankkaa, ettei hän jaksanut keskittyä meidän lasten henkiseen hyvinvointiin. Kun olin 13 ja pikkuveljeni 9, aloimme viettää usein öitä yksin kotona, sillä isä viihtyi kaupungilla etsien aikuista seuraa, mikä totta kai on täysin tervettä ja hyvä asia, mutta ehkä olisimme tarvinneet jotakuta aikuista kaitsijaa sillä välin. 

Aluksi tällainen kahdestaan pikkuveljen kanssa kotona olo tuntui hauskalta ja jännältä, saimme surffailla netissä yötä myöten katsellen hölmöjä videoita. Kun pikkuveljeni vähän varttui ja minä olin noin 15-vuotias, hän tykkäsi viettää enemmän öitä kavereittensa luona ja minä olin toisinaan yksin kotona. Silloin minua alkoi ahdistaa. Aloin saada paniikkikohtauksia. Muistan elävästi vieläkin ensimmäisen kohtauksen: olin varma, että kuolen tai sekoan, hyperventiloin ja tuntui, että yhteys kehooni katoaa kokonaan, ajattelin, että varmaankin henki pakenee kehostani. Sain soitettua paniikissa isälleni ja itkin puhelimeen, että hän tulisi kotiin. Aika tuntui ikuisuudelta sillä välin, kun odotin häntä saapuvaksi. Viimein hän ja hänen naisystävänsä tulivat, melkoisen hädissään siitä, että mitä täällä oikein tapahtuu. En osannut itkultani sanoa muuta, kuin että minua pelotti. Heidän ollessa kotona aloin pikku hiljaa rauhoittua ja pääsin nukkumaan. 

Tämä toistui ainakin kerran uudelleen, mutta sitten aloin itsekin viettää paljon öitä muualla kuin kotona, tai niin päin, että minulla oli joku yökylässä. En kai halunnut enää olla yksin. Orastava läheisriippuvuus nosti päätään... Mutta ihmissuhteeni olivat kaoottisia. Minulla oli seurustelusuhde, jonka toinen osapuoli käyttäytyi manipuloivasti minua kohtaan ja välillä hylkäsi minut, sitten taas halusi minut takaisin. Varmaankin tämä on ihan normaalia nuorten toimintaa, mutta jätti minuun syviä jälkiä. Koin, että minusta ei voi oikeasti välittää. 

Itsenäistyminen oli minulle huikea asia, niin kuin se on varmasti jokaiselle nuorelle. Muutin omilleni saman kuukauden aikana, jolloin täytin 18. Meillä oli ollut viime vuosina isäni kanssa melkoisen huonot välit, ja sanoin aina hänelle, että minä lähden täältä heti, kun täytän 18. Ja sen tein, itse asiassa vielä hieman ennen varsinaista syntymäpäivääni. Tuntui, että pääsin hengähtämään, omaan rauhan tyyssijaan. En kuitenkaan alkanut voida kovin paljon paremmin. Lukion loppu meni jotenkuten, en jaksanut aina lähteä luennoille ja myöhästelin kokeistakin. Kirjoitukset menivät ihan hyvin, vaikka tähtäsin korkeammalle, mutta en jaksanut keskittyä pänttäämiseen paljoakaan. Ajatukseni pyörivät niin paljon oman vointini ympärillä, että niitä oli vaikea saada muualle. Oli toki hyviäkin hetkiä, niin kuin kuvista näkyy. Olen onnellinen siitä, että minulla oli ystäviä, eikä minua lukiossa myöskään enää kiusattu. En silti osannut avautua ystävillenikään: minä olin se, jolle avauduttiin. 

Olen vasta viime aikoina, ehkä viimeisen vuoden aikana, alkanut oikeasti opettelemaan muille puhumista. Olen huomannut, että asioista puhuminen tai kirjoittaminen auttaa – saa jäsenneltyä ajatuksiaan, jotka muuten ovat yhtä vyyhtiä, jonka päästä ei saa kiinni. Tämän kaiken kirjoittaminen tuntui terapeuttiselta. 

Onneksi minulla oli nuorena myös turvallisia aikuisia elämässäni, joiden seurassa oli hyvä olla. Mummo ja varsinkin yksi tädeistäni olivat (ja tätini on edelleen) minulle erityisen läheisiä. Heidän luonaan tuntui, että pystyin rauhoittumaan ja hengähtämään, kun kotona asuminen tuntui niin levottomalta ja ahdistavalta silloin kun en ollut vielä itsenäistynyt. 
Haluaisin lopuksi vielä antaa neuvon aikuisille, joiden elämässä on nuoria ihmisiä. Kysykää heiltä, mitä kuuluu. Ja jos vastaus on, että ihan hyvää, niin tee lisäkysymys: ei kun mitä sinulle ihan oikeasti kuuluu? 

Lempeyttä, myötätuntoa ja iloa päiväänne, tärkeät lukijani!