Ajattelin kokeilla vaihteen vuoksi kirjoittaa jostakin aiheesta, jossa en käytä tukena kortteja tai karttoja. Mieleeni nousi kysymys, jota olen tykännyt välillä pohtia: mitä on todellisuus?
Lukiossa lempiaineeni oli filosofia ja nautin jo ennen lukioikää tällaisten metafyysisten aiheiden pohtimisesta. Paljoakaan en muista enää lukion filosofian kursseista, osaltaan varmaan siksi, että olin silloin keskivaikeasti masentunut ja masennustilassa muisti toimii huonommin. Lähden siis pohtimaan asiaa puhtaalta pöydältä.
Wikipedian mukaan todellisuus tarkoittaa kaikkea sitä, mikä on olemassa. Olevaisuutta tutkivaa filosofiaa kutsutaan ontologiaksi. Todellisuuskäsitykseen mahtuu todellisuuden luonnetta kuvaavien olettamusten lisäksi käsitys siitä, mitä on tieto ja mitä voimme tietää. Filosofian tietoteorian mukaan tieto "on hyvin perusteltu tosi uskomus" (ajatus on peräisin Platonilta). Suomen kielen sana "tietää" juontuu sanasta "tie" ja on alun perin tarkoittanut tien tuntemista. Minä pidän tästä etymologisesta seikasta erityisen paljon, sillä sen kautta saa mielestäni varsin oivaltavan käsityksen siitä, mitä tietäminen tarkoittaa. Jos tunnet tien, osaat kulkea sen "vaikka silmät kiinni", kuten sanotaan kun jokin asia on todella tuttu. Silloin ei ole tarvetta kyseenalaistaa tai edes miettiä asiaa. Kuljet tien ikään kuin itsestään, täysin vaivattomasti. Ehkä tätä on parhaimmillaan tietäminen: jos tiedät jotakin, se pitää paikkansa ehdottomasti, ilman kompromisseja, eikä sitä tarvitse perustella, sillä se vain on niin.
Silti maailmassa on paljon, mitä emme tiedä varmaksi ja asioita, jotka jotkut väittävät tietävän, mutta olet itse eri mieltä. Miten voi olla mahdollista, että tiedät saman asian eri tavalla kuin joku toinen?
Otetaan esimerkki. Jos olet jonkun kanssa samassa huoneessa ja pöydällä on kuppi, ei lienee mielekästä alkaa väitellä siitä, onko kuppi pöydällä vai ei. Molemmat näette kupin, kumpikin voi koskettaa sitä tai ottaa sen käteensä ja samoin molemmat voitte aistia pöydän, jolla kuppi on. Jos kuppi näyttää tyhjältä, voitte nopeasti vastata, onko kuppi tyhjä. Toinen sanoo, että kuppi on tyhjä, mutta toinen väittää, ettei ole, vaan kuppi on täynnä ilmaa. Se, joka väittää kupin olevan tyhjä luultavasti myöntää tällöin kupin olevan täynnä ilmaa, mutta mitäpä sitten on tyhjyys?
Miksi sanomme jonkin asian olevan tyhjä, jos ei se sitä ole? Se näyttää tyhjältä. Me emme havaitse ilmaa, sillä olemme niin tottuneita siihen: vasta, kun kiinnitämme huomiomme siihen, tulemme siitä tietoiseksi. Jos kalalta kysyisi, miltä vesi tuntuu, se ei luultavasti osaisi vastata, vaan ihmettelisi kysymystä, sillä sillä ei ole kokemusta siitä, miltä tuntuu olla ilman vettä. Samoin meilläkään ei ole kokemusta siitä, miltä tuntuu olla ilman ilmaa ympärillä, tai jos olisi, emme olisi tässä enää kertomassa kokemuksestamme (jos joku haluaa korjata olevani väärässä, niin otan korjauksen ilomielin vastaan, en esimerkiksi tiedä mitä astronauteille avaruudessa tapahtuu, joka tapauksessa käsitykseni on, että avaruuspuvun ja astronautin välillä on ihmiselle soveltuvaa ilmaa jatkuvasti).
Tarkoitukseni ei kuitenkaan tällä kertaa ollut pohtia syvemmin tyhjyyden olemusta, vaan ylipäätään todellisuutta, sitä "mitä on". On siis selvää, että on olemassa asioita, joiden olemassaolosta olemme eri mieltä. Toisilla on esimerkiksi kyky nähdä henkiä tai muita olentoja, joita kaikki eivät näe. Tällaisessa tilanteessa usein ne, jotka eivät niitä näe, väittävät, että ne eivät ole todellisia. Entäpä esimerkiksi tunteet? Minä en pysty näkemään sinun tunteitasi muutoin kuin käyttäytymisesi kautta, mutta en silti väitä, etteivätkö tunteesi olisi todellisia sinulle. Mikä siis on absoluuttisesti todellista? Onko myöskään pöydälläni oleva kuppi todellinen maailman toisella puolella elävälle ihmiselle tai edes naapurilleni, joka ei sitä näe? Tässä välissä voi tietenkin myös kysyä, onko kysymys lainkaan mielekäs. Mielestäni se on, sillä maailmassa on paljon ihmisiä, jotka kuvittelevat tai haluavat omalla pöydällään olevan kupin, oman todellisuutensa, olevan totta myös kaikille muille. "Jos minun pöydälläni on kuppi, niin sehän ON niin, ettekö te käsitä?! Tulkaa nyt ihmeessä katsomaan, totta se on" ja he odottavat, että koko kansa tulee todistamaan kupin olevan siinä. Entäpä jos kerta kaikkiaan matka kupin luo on liian pitkä, liian vaikea? Eikö olisi liikaa vaadittu, että jokaisen pitäisi tulla hänen luokseen vahvistamaan hänen kokemuksensa?
Kvanttifyysikko saattaisi sanoa, että kupin olemus aika-avaruudessa vaikuttaa kaikkialle, sinnekin, missä sitä ei pysty suoraan ihmisaistein havaitsemaan. Itse ajattelen, että miksipä ei, mutta eikö jo lähtökohtaisesti näkymättömillä ilmiöillä saattaisi olla samanlainen vaikutus ympäröivään maailmaan? Jälleen kerran esimerkkinä tunteet: vaikka tuntisit tietyn tunteen, mutta et kuitenkaan reagoisi sen mukaan, tunne vaikuttaa silti kehossasi tietyin tavoin. Se saa aikaan tietyt biokemialliset prosessit, jotka taas saavat aikaan sitä seuraavia prosesseja. Tai se, että havaitsen jotakin "itseni ulkoista": aivoni ottavat aistihavainnon vastaan, tulkitsevat sen, synnyttävät tietyt reaktiot ja reaktiot käynnistävät prosesseja, jotka väistämättä vaikuttavat koko systeemiini. Olkoonkin, että havaintoni olisi ollut jonkun toisen mielestä epätodellinen tai jos toinen vaikka vain tulkitsisi havainnon eri tavalla, se vaikuttaa silti minussa hyvin vahvasti siten kuin itse sen tulkitsen, ollen siis minulle todellisinta, mitä ylipäätään todelliseksi voi kutsua.
Palaan vielä olemassaolon, ontologian, käsittelemiseen. Eräs tunnetuimpia filosofisia lausahduksia lienee "ajattelen, siis olen olemassa" - näin lausui aikoinaan René Descartes. Tämä tarkoittaa, että vaikka kaikkea muuta voisikin epäillä, yhden asian on oltava varma: ajattelevan mielen täytyy olla olemassa. Mutta voimmeko päätellä tuon lausuman perusteella, että koska ajattelua on, jonkun on oltava ajattelija, vai olisiko parempi ollut sanoa esimerkiksi "ajatus on olemassa" eikä viitata ajattelijaan lainkaan? Jotkut ovat halunneet kumota Descartesin ajatuksen kääntämällä lauseen toisin päin muotoon "en ajattele, siis en ole olemassa": jos ajatellaan elotonta oliota, kuten tuolia, se ei tietämyksemme valossa ajattele, mutta on silti nähdäksemme olemassa. Minun mielestäni kysymys on kuitenkin siitä, että kun tuoli tulee havaituksi, se on olemassa: kun havaitsemme sen, se on meidän mielemme sisällä (vaikkakaan sen ei tarvitse olla aktiivisen ajattelumme kohde ollaksemme tietoisia siitä). Filosofi George Berkeleykin esitti, että "olemassaolo on havaituksi tulemista".
Havaitseminenkaan ei ole silti täysin yksiselitteinen asia - emme yleensä tee pelkkiä aistihavaintoja ja käsittele niitä sellaisina kuin ne ovat (paitsi lapsena, jolloin käsitteellistävä mielemme ei ole vielä kehittynyt), vaan teemme niistä tulkintoja perustuen siihen, millaisia malleja mielessämme on niiden tulkitsemisen tueksi. Esimerkiksi havaitsemme tuolin tuoliksi siksi, että olemme oppineet tiettyjen esineen muotojen tarkoittavan sitä, että sen päällä voi istua. Psykologi Ulrich Neisser esitteli havaintokehäteorian, jonka mukaan sisäiset nämä mallit eli skeemat ohjaavat havainnointia. Havaitsija tekee niiden suuntamana havaintoja ja kerää informaatiota, joka joko muokkaa tai vahvistaa olemassa olevia malleja (jotka edelleen ohjaavat havainnointia). Ihmiset sortuvat havainnoissaan varsin usein vahvistusharhaan, jossa he sisäistävät helpommin informaation, joka tukee jo valmiiksi olemassa olevia mielen rakenteita. Koska ihminen muistaa paremmin tunnepitoiset asiat, vahvistusharha myös liittyy usein asioihin, jotka nostattavat vahvoja tunteita. Vain kerrankin kuultu tunnepitoinen seikka on voinut jättää syvän jäljen.
Huomaan, että pohdinnan raiteille lähtiessä eteen tulee aina uusi termi ja näkökulma, jotka kaipaavat selitystä. Päätän tämän tekstin lainatakseni Sokrateen nimiin omistettuja sanoja: "mitä enemmän tiedän, sitä enemmän ymmärrän, etten tiedä mitään".
